Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kulta kerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan
-Haloo Helsinki-
Tässä mä olen 5v sitten ja tänään.
Ensimmäisessä kuvassa olen juuri saanut kuudennen lapseni, hän on vain 2kk vanha. Olemme tehneet yhden elämän suurimmista päätöksistä ja rakennutamme avaimet käteen taloa unelmien tontille. Kaikki on taloudellisesti hyvin. Ja ollaan tosi onnellinen perhe. Innolla valitaan materiaaleja taloomme. Tarkoitus on asua vuosikausia koska tilaakin on sen verran. Koska uusi talo, niin paljon ostetaan uutta. "Hei, ostetaan nyt oikeesti sitä mitä ollaan haluttu ja mistä on unelmoitu."
Kaikki on jotenkin tosi hyvin, ei ajatustakaan siitä mitä viiden vuoden päästä tapahtuu.
No toinen kuva. Siinä mä olen viiden vuoden päästä. Mä olen 7lapsen äiti, mun nuorimmainen on nyt 2,5vuotias. Hän syntyi taloon.
Sen mun unelmien talon edessä mä nyt seison hengityssuojain päässä. Kaikki meni ihan päin helvettiä rakennusaikana. Me sairastuttiin ihan jokainen siinä meidän unelmien talossa. Ollaan asuttu poissa kohta vuosi. Ollaan sairaita edelleen, mutta ollaan myös toivuttu.
Tontti ja piha on edelleen ihana mutta talomme, meidän koko elämä sen sisällä on saastunut. Homeita on ja aivan varmasti jotain muitakin myrkkyjä. Talon sisällä haisee tosi vekkuli haju ja se on tunkeutunut ja pinttynyt kiinni ihan jokaiseen meidän tavaraan, siis aivan kaikkeen. On niin helvetin tiukassa kiinni ettei tosikaan. Lähes kaikki paitsi metalli, lasi ja keramiikka ovat puhdistuskelvotonta.
Suojautuneena me kaksin nyt mieheni kanssa käydään pikkuhiljaa meidän omaisuutta läpi ja valokuvataan kaikki. Vasta mennään niissä lastenvaatteissa. Ja kengissä.
Jokaisella niistä on muistonsa ja jokainen niistä päätyy kaatopaikalle. Alkutekijöissä ollaan, mutta tämän päivän saldo on: Valokuvia 208kpl ja n.10 jätesäkillistä lavalle.
Viime viikolla kävin läpi mun 16v tyttäreni elämää. 16v on aika pitkä aika, eikö?
Kun lapsen elämästä jäi jäljelle lasiset: taulu, kello, maljakko ja muutama koru, niin ei siinä muu auttanut kun käydä siellä pihan perällä itkemässä. Olisi mieli tehnyt huutaa perkeleitä sinne metsään. Tämä tuntuu niin väärältä, raakalaisen touhulta, käsittämättömältä! Sydän on niin palasina kun kannat omin käsin sen elämäsi jätelavalle. Se oli möykkynä rinnassa, niin että en tiennyt miten tämän kirjoittaisin?
Ne jotka tästä kaikesta ovat vastuussa luimistelevat, venyttävät ja vanuttavat viikkoja..kuukausia..vuostolkulla? Minkäänlaista anteeksipyyntöä ei ole kuulunut, saatikka että heistä kukaan vilpittömästi pahoillaan edes olisi. Eikö mielessä koskaan vilahtanut kun rakentaa kasan paskaa, millaiset seuraukset sillä on ihmisille?
Viisi vuotta sitten ajattelin: Jokaisen täytyisi kokea oman talon rakennuttaminen.
Tuntuu äärimmäisen irvokkaalta tänään ajatella:
Tällaista ei tulisi kenenkään koskaan, ikinä kokea!
Kantaa sitä elämäänsä kaatopaikalle siitä rakennuttamastaan talosta.
