Suuria päätöksiä...?

Olemme päässeet sen verran taloa koskevissa asioissa eteenpäin että järjestettiin palaveri.

Täällä meillä tässä evakkoasunnossa. Päädyimme pitämään sen täällä koska minun on helpompi sietää ulkopuolisia ihmisiä täällä kuin huonossa sisäilmassa niinkuin viime palaverissa. Sen jälkeiseen toipumiseen meni kuitenkin jonkunaikaa ennenkuin olo tasottui.

Jonkinlaista toipumista on pieni askel tapahtunut kai 

sillä palaveri meni ihan hyvin eikä huono olo tullut tai pää mennyt siltäseisomalta pyörryksiin.

Näyttäisi siltä että talon korjaukseen oltaisiin päätymässä? Minulta kysyttiin ihan suoraan että löytyykö minulta tietynlainen tahtotila tähän? Mielestäni kysymys oli hyvä.

On aikaa kulunut. Kaikista hulluimmasta ja pahimmasta on ehkä päästy yli? Oireilu kesästä on rauhoittunut talosta lähdön jälkeen. Kehomme kestävät jopikkuisen  paremmin, vaikka pitkä matka on vielä edessä toipumisessa. Eikä kukaan pysty sanomaan millaisia meistä tulee? Viha meidät sairastuttaneeseen taloon on tietyllä tavalla laantunut ja sitä pystyy katsomaan jo vähän toisenlaiselta kantilta.  Voisko siitä saada vielä jotain meille?

Eli..onko onni päätöksestä kii?

Olen tehnyt elämässäni kaksi suurempaa päätöstä.

Ensimmäinen oli kun päätin lapseni elämästä raskausviikolla 22.

Hänellä oli erittäin vakava synnynnäinen rakenteellinen poikkeavuus ja mahdollisuudet selvitä 50/50.

Minä olin se joka asian viime kädessä päätin annanko hänen syntyä?

Sen piti olla vain yksi leikkaus, mutta kaikenkaikkiaan niitä kertyi neljä.

Ja loppu diagnoosi olikin keskivaikea kehitysvammaisuus ja olinkin lopulta  lapseni omaishoitaja.  

Toinen oli kun olimme päätymässä avioeroon 2009. Lopulta päätimme kuitenkin että homma pistetään toimimaan ja avioeropaperit vedettiin pois.

Se vasta vaati tahtoa, halua onnistua, ihan oikeasti.

Tällöin myös päätimme että vanha kotimme myydään ja rakennutamme uuden, tilavan ihanan kodin. Toimivan kodin perheellemme.

Odotukset olivat todella suuret. Ajatus siihen että menneiden vaikeiden aikojen jälkeen elämä olisi kaikinpuolin ns. täydellistä. Eleltäisiin ja olla möllöteltäisiin. kasvateltais lapsiamme siellä.

No totuus alkoi paljastua kuitenkin jo ensi metreillä.

Kolmas kerta toden sanoo?  Vai sanooko?

Tahtoessani ja halutessani pystyn kyllä itseni psyykkaamaan.

Kupissa painaa sekin että lapset oireilee nyt psyykkisesti tästä kaikesta. Se ei ole yhtään hyvä juttu, ei kenellekään. Siihen meni se maaginen puoli vuotta kun sanotaan että suuresta muutoksesta lapsi alkaa oireilemaan.

Koti-ikävä on pahimmillaan tällä hetkellä. Kavereita on kovaakin kovempi ikävä.

Myös teinit on ilmaisseet omia mielipiteitään tästä pakollisesta muuttoputkesta, tästä ahtaasta asunnosta. Ja siitä ettei " ole enää mitään". 

Jokaiseen talo jätti jälkensä henkisesti vaikka toipumista on tapahtunut.

On tultava puolitiehen vastaan, kuin heittäytyä hankalaksi ja pysyä siinä päätöksessä että ei enää ikinä sille mäelle. Minulle on tästä omia mielipiteitä sanottu. Siis paluusta tähän taloon vaikka se korjattaisiinkin. Osa ei  ole olleet kannustavia millään tasolla. Kyllä ymmärrän täysin miksi.

Siihen kuntoon mihin talo meidät vei. Ja harvoin nämä homerempat onnistuvat niin että sairastunut perhe niissä taloissa voisi edes asua.

Tervetuloa meidän saappaisiin. Ei ole vain yksi homeinen talo.

Vaan aika iso kokonaisuus mitä se koskettaa. Olisi helppoa jos olisi vain me tai tavallinen 1-2 lapsen perhe. Toisaalta tästä pääsemme taas siihen kysymykseen olenko valmis rysäyttämään taas kerran perheeni terveyden?

Etsiessäni tietoa onnistuneista homekorjauksista sitä ei kyllä paljon löytynyt.

Ennemmin näitä epäonnistuneita.

Onnistuneissa korjauksissa korostettiin laajuutta ja että työt todella tehdään hyvin.

Ja äärettömän huolellisesti. Materiaalia vaihdetaan kunnolla. Mielellään runkopuille asti, talo riisutaan täysin. Homesiivous toteutetaan huolellisesti ja asiantunteva firma sen hoitaa. Yksi siivous ei riitä vaan vaaditaan useampi. Sitä ei tee mikään paikallinen "Pirjo" äkkiä mikrokuituliinalla sutaisten. Meidän talossa homerimahtoa löytyi kuitenkin vähän sieltä täältä, muovien pinnoilta ja puista että oli kunnolla jo levittäytymässä..??

Palaverissa meidän taloa valvonut vaiko "valvonut" raksamestari rupesi puhumaan meille että ainahan puissa on pilkkua..ja pälä pää..

Tähän olen törmännyt ennenkin. Kuvitellaan että pelkäämme hysteerisesti hometta kuin hometta. Kyse ei olekaan pelottavista pikkupilkuista. Elämähän olisi pelkkää pelkoa, etenkin ulkona!  :D

Meitä naurattaa nämä tällaiset höpötykset, enkä edes kuuntele tälläisiä juttuja kuin sen verran mitä toisella korvalla siinä tulee kuultua. Kyse ei ole homepilkkupelosta, vaan ihan valitettavan oikeasta homesairaudesta ja siitä puhjenneesta monikemikaaliherkkyydestä joka voimistuu homealtistuksessa. ja tekee elämästä todella vaikeaa tällaisessahomeisessa  kemikaalien maailmassa. Ihminen tarvitsee tietyllä tapaa homeita, mutta näissä määrissä ja lajikkeissa niitä ei saa asunnossa esiintyä.

Nämä ovat sellaisia sairauksia, että useimmiten niihin uskotaan vasta kun se koskettaa omaa perhettä tai läheistä ihmistä. Tämän ei tarvitsisi koskettaa ketään, sen verran raakaa touhua tämä on, se vie _kaiken_ ja vähän vielä enemmänkin.

Joskus mietin että olisimpa saanut jonkun muun sairauden, jos jotain piti kerran saada?

Tästä linkki erittäin hyvään videoon jossa asiaan perehtynyt lääkäri kertoo selkokielellä sairaudesta.

Eli on oltava halu ja usko että tässä onnistutaan.

Olisi luotettava että se tehdään oikein ja huolellisesti.

Ei hätiköiden ja äkkiä, että tämä case olisi pois päivänjärjestyksestä.

Että ongelmakohdat on nyt varmasti löydetty.

Että elämä jatkuisi taas kaiken tämänkin jälkeen.

Kukaan ei voi antaa 100% varmuutta että talosta saadaan meille käyttökelpoinen. Ja ymmärrämme sen täysin.

Siltikään ei voida mielestämme ajatella ettei sen takia korjaukseen ym. panostettaisi.
Vahinko on jo käynyt, liian suuri vahinko.

Kuitenkin tämä on meidän koko elämä. Yksi projekti talotehtaalle joka meni ihan oikeasti pieleen, todella pieleen. Kustannuksiltaan kaikenkaikkiaan hiiren pieru valtameressä firmalle joka loi jo itsestään brändin.

Vielä on aikaa kiillottaa kilpensä tämän ikuisuus projektin suhteen. Ja olla tämänkin yhden perheen mielestä luottamuksen arvoinen.

On vielä yksi seikka joka on selvitettävä. Mitä pankkimme sanoo?

Takaako talo itse itsensä vielä homekorjattunakin?

Vai olemmeko vielä enemmän korvia myöten suoraan sanottuna kusessa talomme takia?

Mitään emme ole allekirjoittaneet. 

Kuulumisia maaliskuulta

Ehkä pahimmista kemikaalihöyryistä on nyt päästy tekstiilien osalta. Edelleen on tilanne että kasapäin vaatteita on hankittava. Pyörittelen muutamia vaatekertoja uusia vaatteita. Ja ulkovaatteet puuttuu koko porukalle paitsi kuopukselta. Hänelle hankin jo uudet kevät varusteet.

Asunto tuntuu vieläkin ihan hyvälle, mutta enpä uskalla luottaa kuitenkaan ihan täysin.
Huoli rahallisesti pärjäämisestä on kova. Juokseehan hometalosta kulut kokoajan täysinä. Pitää maksaa täyttä vakuutusmaksuakin jotta oikeusturva säilyy ja lainan antajamme edellyttää että täydet vakuutukset on voimassa. Sähkölaskut juoksee koska lämmittää pitää. Ja tietysti maksettavat korot lainasta. Eipä kenelläkään muullakaan ole tuntunut menevän sen hohdokkaammin homeen tullessa taloon seuralaiseksi.

Virta on lisääntynyt kummasti viime aikoina. Olen alkanut leipomaan lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Tietenkään se ei ole samanlaista kuin ennen että otetaan vaan joku hyvältä kuulostava ohje ja laitetaan leipoen.  Kaikki kakkuiluun ja leipomiseen keräämäni vuosien  iso leivontatarvike kokoelmani on mennyttä talomme takia. Sinne meni reippaasti yli tuhannen euron kokoelma kaikenlaista leivontatarviketta. Nyt siis käytössä piirakkavuoka ja vispilä.

Hyvä ruoka, parempi mieli?

Pitänee paikkansa vissiin täydellisesti. Oli katsottava ohjeita ja tehtävä asialle jotain. Leivottiin niitä -ton, -ton,-ton leivonnaisia.

Mustikkapiirakkaa olivat lapset toivoneet jo useampaan otteeseen. 

mustikkapiirakkaa siis gluteenittomana sopivista jauhoista tällä ohjeella:

Pohjaan:

200g sinistä oivariinia

2dl sokeria

1dl tattarijauhoja

1,5dl riisijauhoja

1,5dl perunajauhoja

täytteeseen.

pussillinen mustikoita

3prk laktoositonta kermaviiliä

0,5dl sokeria

piltin kuningatarsose (tämä korvasi 2 kananmunaa)

Päälle Oatlyn kaura vaniljakastike niille joille se sopii.

Keskitasolla 200 astetta n. 30min. Ohje on pellilliseen piirakkaa.

Letut on olleet myös pitkään toivomuslistalla.

Mieheni paisteli tällaisia lettupötkälöitä meille. Hyvin maistuivat ihan kaikille.

nämäkin siis näitä kaikettomia  eli maidoton, gluteeniton ja munaton.

5dl kauramaitoa

5dl vichyä

1dl tattarijauhoa

3dl perunajauhoa

3dlriisijauhoa

1tl suolaa

2tl sokeria

2tl leivinjauhetta, me ei kyllä laitettu

Naistenpäivänä osui silmään ihana porkkanapiirakan ohje ja sitäpä sitten tehtiin.

ohje löytyy täältä . 

Itse vaihdoin jauhot vain sopiviksi meille. Laitoin vähemmän sokeria.

Kaikille kelpasi ja päälle tietysti Oatlyn kauravaniljakastiketta.

Kuopuksella tuntuu menevän ihan hyvin. Aktiivisesti ei kovalla tahdilla olla ruokia kokeiltu nyt. Siitepölyt ovat aloittaneet joten varovainen täytyy olla.

Iloisena yllätyksenä on mukaan saatu porkkanasose rajattomasti. Vielä en rakaa uskaltanut antaa. Teen pakkaseen sosetta pieniin minigrip pusseihin ja sieltä poitsu saa tätä "porkka jäätelöään". 

Voi siis syödä niin paljon kuin haluaa eikä määrää tarvitse säännöstellä sopimattomuuden takia.

Kaurakin alkoi sopia ensin Yosan muodossa eli hapatettuna. Sen jälkeen saimme uuden leivän käyttöön, Provenan gluteeniton kaura porkkana sämpylä.

Nyt otettiin käyttöön kauramaitokin ja poika on tosi onnellinen että hänelläkin on nyt oma maito.

Muroina saatiin käyttöön  Viljatuotteen tattarimurot vanijalla ja hunajalla.

Kaikki nämä siis rajattomasti käytössä. Pystyy syömään suuria määriä päivittäin.

Vatajan nitriitön nakki on myös rajattomalla määrällä käytössä.

Poika sai eilen elämänsä ensimmäiset perunat ihan oikealla nakkikastikkeella. Kastikkeeseen käytimme kaurakermaa.  Kokeilimme myös sipulia pienen määrän kastikkeessa ja kokeilu sujui oireetta.

Murheenkryyni sen sijaan on meidän 5vuotta täyttävä poikamme. Kemikaaliherkkyys on taas suht vaikeaa. Jos vieraita käy niin hajut vaatteissa häiritsee. Kaupassa tulee tukalat oltavat, naama lehahtaa ja silmät oireilee. Hetkessä huutaa jo pois pääsyä kaupasta. Vaatekaupoille en ole ottanut edes. Prisma on helpompikuin cittari. Joskus pääsee prismaan mukaan. Yritämme minimoida kemikaalioireilua.

Otin yhteyttä neuvolaan kun on hieman kalvakka ollut ja lievästi tummat silmänaluset.

Epäilin hemoglobiinin alhaisuutta syyksi. Samalla tutkittiin myös sokerit, pissasta ja sormenpäästä ja onneksi olivat kunnossa.  Hb oli laskenut 106 tienoille. Ensi viikolla on lääkäri.

Talomme suhteen asiat eivät ole edenneet. Toukokuussa tulee vuosi täyteen kun homekoira kävi. Tutkimukset aloitettiin 8,5kk:tta sitten, poismuutosta on kohta 8kk:tta.

Kohtuuttoman kauan tässä tuntuu menevän.

 Ja moni ulkopuolinen ihmetteleekin miksi asiat junnaavat?

 Talomme on herättänyt paljon keskustelua tutuilla ja tuntemattomilla.  Moni on meitä pyytänyt tekemään asiasta jo julkisen.

Siellä se oli eilenkin omalla paikallaan. 

Käyn harvemmin ja vain pihalla. Sisälle en voi mennä, eikä lapsetkaan. 

Elokuussa kävin viimeisen kerran sisällä.

Viimeksi taisin käydä ulkona tammikuussa ja nyt eilen kävin myös. 

Onni on, päätöksestä kii...?

täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu. Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon...

-Johanna Kurkela-

Vai onko?

Otsikossa on kysymys mikä mielessäni on pyörinyt viime viikkoina.

Muuton jälkeiset viikot eivät ole todellakaan olleet helppoja. Asunto on tuntunut ihan hyvälle, mutta kaikki petivermeet piti uusia. patjat, peitot, tyynyt ja lakanat. Aivan kaikki kodin tekstiilit menivät roskiin entisen asunnon jäljiltä. Kuten arvasinkin, myös vaatteet. Jouduimme uusimaan myös pesukoneen. Uuden saavuttua pesukone pyöri taukoamatta yli kolme viikkoa. Tektiilejä piti pestä useita kertoja. Lakanoita jopa 4-6 kertaa. tyynyjä 3-5 kertaa käyttäjästä riippuen. Vaatteita 3-5 kertaa pienissä määrin koneessa. Patjoja ja tekstiileitä saunotettiin päivästä toiseen, jotta me kemikaaliherkät saimme niistä siedettäviä. Käy ihan työstä kun perhe on iso.

Yritin pelastaa vanhoja vaatteita pesemällä niitä useita kertoja 90 asteessa ja saunottamalla ja tuulettamalla, tuloksetta. Olimmehan juuri saaneet hankittua ihan hyvänkokoiset vaatevarastot 9 hengelle puolen vuoden aikana.

Kaikki on taas hankittava uudestaan.

Mitenköhän rahat enää riittää kun toinen on perheessä vain työkuntoinen?

Tavaraakin heitettiin roskiin, ei puhdistukset auttaneet.

Ensimmäisinä viikkoina perhe sairastui 6/9 johonkin influenssaan tai vastaavaan.

Viime viikonloppuna tuli oksennustauti. Minä sain sen ensimmäistä kertaa elämässäni.

jep..en ole mistään jäänyt paitsi siis aiemmin kun en ole sitä sairastanut.

Asunto on pieni ja ahdas. Tuntuu kuin eläisimme loputtomalla mökkireissulla?

Yläkerrassa nukkuu 5 ja alakerrassa 4. Olohuoneessa siis. Olohuoneessa on myös keittiönpöytä, koska täällä ei ole erillistä keittiön tilaa mihin laittaa edes tätä neljän hengen keittiönpöytää. Pölyn määrä on valtava. Missään nimessä ei olisi järkevää nukkua samassa tilassa missä koko perhe pyörii päivät ja lapset hyppivät näissä sohvasängyissä. Tällaisilla sairaus/allergiahistorialla talomme jäljiltä pitäisi olla puhdas makuuhuone nukkumista varten.

Myös jokaiselle pitäisi olla se oma paikka rauhoittua. Päästä omaan rauhaan, vaikka linnoittautua sinne makuuhuoneeseen pariksi tunniksi ihan omaan rauhaan.

Päiväni koostuvat lähinnä pyykinpesusta, imuroinnista ja pyyhkimisestä. Ja lasten ruokailusta ja ulkoilusta.

Ympyrät elämässä on kutistuneet viimeisen vuoden aikana ihan olemattomiin.

Minne katosi se iloinen, onnellinen ja aktiivinen perheen äiti?

Haaveet elämässä alkaa olla haudattuina.

Raskainta on ollut todeta että kuopus jäi meillä viimeiseksi lapseksi.

Työhön, josta nautin ei ole paluuta.

Asiat jotka olivat joskus tärkeitä. Kaunis toimiva koti, lasten vaatteet, kakkuilut ja leipominen. Ystävien tapaaminen, juhlien ja kutsujen järjestäminen hyvän ruuan parissa, yhdessä olo isolla porukalla. Ne eivät enää onnistu.

Jouduin leikkaamaan yli puoli metriä hiuksistani. Luopumaan melkeinpä kokonaan meikkaamisesta, silloin tällöin se onnistuu. Tietysti voinnin mukaan.

En voi enää hankkia vaatteita ja kenkiä mitä haluan vaan hankin sitä mitä ehkä siedän päälläni.

Tuntuu että koko oma minä meni tässä kaikessa.

Vaikka aina odotan jotain kummallista ihmeparantumista itselleni ja lapsilleni, niin useita kertoja joudun toteamaan ettei sitä ole koskaan tapahtumassa. Sen hyväksyminen on äärimmäisen raskasta. äärimmäisen raskasta tätä elämää on elää tämän kokoisen perheen kanssa. Äärimmäisen raskasta on myös elää niiden kysymysten kanssa: Miksi emme hankkiutuneet eroon talosta jo ensimmäisen kevään jälkeen kun ensimmäiset katastrofin merkit olivat selvät? Miksi myöhemmin mieheni piti vastustaa talon myymistä? Miksi siitä roskasta piti pitää kynsin hampain kiinni? Miksi en vain pakannut lapsia ja häipynyt syksyllä- 14 kun sitä todella mietin? Miksi en pelastanut tältä kaikelta itseäni ja lapsiani? Olisinko ja olisiko lapset säästyneet edes vähemmillä vaurioilla?

Tätäkö se oli?

Elää tämä Hälläväliä- talo unelma todeksi?