Viikkoja, kuukausia

Luin seuraamastani blogista tästä kirjasta. Luen tosi vähän, mutta päätinpä heti kipittää kirjastoon. Tuli sellainen olo, että tämä voisi olla just se mun kirja. Sellainen mistä tykkäisin ja niinpä se sitten olikin. Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia.
 Kirja kertoo tavallisesta lapsiperheestä jossa perheen reilu kolmikymppinen isä sairastuu vakavasti, aivokasvaimeen. Kirja on kerrottu päiväkirjatyyppisesti miehen ja vaimon ajatuksista ja etenkin tunteista.
Todelliseen elämään pohjaava romaani, jossa päähenkilöinä Aki ja Minna. Kirja on koskettava, realistinen kuvaus siitä miten vakava sairaus koskettaa perhettä sekä koko lähipiiriä. Kaikesta on kirjoitettu mielestäni hyvinkin rehellisesti. Kaikki tunteet ja ajatukset tuodaan julki. Toivoa, epätoivoa, surua, vihaa, pelkoa ja etenkin suurta rakkautta.

" Maailmassa on vain yksi asia ja hyvin vähän sanoja.
-Mä rakastan sua.
-Mäkin rakastan sua.
Halasimme ilman puristusta, kädet olivat  jäykät kuin variksen siivet. Surun energia pirkoitui kaakeleille, peilille, vessanpönttöä aitaaville turvakahvoille.
- Mä kuolen.
-Etkä kuole.
-En mä voi mitään.
-Älä suostu, kulta. Me ei suostuta.
-Mä rakastan sua niin kauheasti.



Minulle kirjan lukeminen teki hyvää oman ammatin puolesta ajateltuna. Olen  tunneihminen.  Itse hoitajana olen paljon hoitanut syöpäsairaita omassa työssäni, myös keski-ikäisiä aivokasvain potilaita. Kipuhoidosta aina saattohoitoon. Kirja pisti ajattelemaan todella paljon sitä millainen sokki tällainen uutinen on perheelle. Teki ihan hyvää saada lukea millaista se aika voi olla ennen osastolle tuloa. Teki hyvää tajuta taas kerran ettei se potilas tee sitä tahallaan kun soittaa vuorossani kelloaan ehkä kahdennenkymmennen kerran jostain minun mielestä mitättömästä syystä. Selitän asian aina vaan uudestaan ja uudestaan. Seuraavalla soitolla tiedän jo valmiiksi mitä asiaa potilaalla on minulle, vaikka minulla olisi yli kymmenen muutakin potilasta hoidettavana siinä vuorossa ja kiireessä. Minä pääsen vuoroni jälkeen kotiin, mutta hän jää odottamaan vain yhtä asiaa joka tulee väistämättäkin.

"Akin luona käynyt osastonlääkäri oli todennut kasvaimen olleen pahanlaatuinen ja ilmoittanut, että sädehoitoa seuraa.Aki oli kysynyt, että eikö sitä poistettukaan kokonaan.Lääkäri oli tylysti tokaissut: Kasvain menee minne se tahtoo, ei sitä saada koskaan kokonaan pois.
  Olisin voinut hakata   omin käsin sen lääkärin kappaleiksi. Ajattelin sen pyöreää vatsaa ja valkoista takkia. Kuin kuutti jäälautalla se paskiainen makaisi maassa ja minä hakkaisin nuijalla sen rumaa naamaa. Maksettiinko niille siitä, että ne eivät anna potilaalle toivoa? Oliko kasvaimella oma tahto?"


Tosi surullinen olo tuli siitä kun Aki oli huolissaan lapsista ja vaimostaan. Kuinka paljon aikaa olisi jäljellä? Ja koitti nauttia niistä kaikista hetkistä täysillä.

"Oli ihana iltapäivä, olimme koko perhe pyöräilemässä.Kerttu kyseli ja pälpätti koko ajan. Lopulta oli pakko laskeutua satulasta maahan nauramaan, niin hassuja tyttö osasi kysyä. Ei se meiltä vähempää vaadi kuin koko maailman selityksen nyt ja heti.
 Hyvän oloni keskelle tuli tumma sävy, kun ajattelin, kuinka pitkään olen noita selityksiä enää antamassa."




Kirjassa kerrottiin myös hyvin kuinka Minna hakeutui psykoterapeutille puhumaan niistäkin asioista mistä ei Akille pystynyt puhumaan.  Kirjassa kerrotaan myös rehellisesti kuinka rankkaa perheessä oli kun mies sairastuu ja vaimo hoitaa lähes kaiken. Lopulta vaimo on miehensä hoitaja ja todella väsynyt. Väistämättäkin se tuo negatiivisia tunteitakin esiin.

"Rähjäsin Akille kun se oli taas sotkenut itsensä. Olin pyytänyt sitä pitämäänsyödessä keittiön astiapyyhettä sylissä, se veisi pienemmän tilan pesukoneessa kuin housut, mutta eihän se sitä koskaan muistanut. Pyysin autossa taas anteeksi. Sanoin, että minua harmitti oma huonouteni. Olin huono äiti ja huono vaimo. Aki vakuutti, että käsitti täysin, että minulla meni hermot sen kanssa. Vastasin, että eihän se sen syy ollut."


Tuli myös jotenkin tosi surullinen olo Akin peloista että vaimo väsyy eikä jaksa häntä. Ottaa avioeron jne.
Kuitenkin koko ajan tiedosti ettei pysty enää olemaan se mies talossa ja vaimolle oli siirtynyt lähes kaikki vastuu perheen asioista.


Kirjassa välittyy suuri rakkaus toista kohtaan. Ja halu antaa sen toisen olla kotona mahdollisimman pitkään. Lopulta Minna kuitenkin ymmärtää antaa periksi ja soittaa saattohoitokotiin olisiko siellä tilaa edes yhdeksi tai kahdeksi yöksi että hän saisi nukkua. Aki palasi vielä kotiinkin.

"Oli niin kaihoisa olo, että valvoin pitkään. Ajattelin Minnaa ja lapsia. Ne joutuisivat kahlaamaan suuren surun läpi. Pelotti niiden puolesta, mutta samalla tiesin että ne selviytyisivät. Jatkuvuus oli elämän lohduttavin lahja. Vaikka nyt tuntuikin, että enemmän pelotin kuin autoin niitä läsnäolollani, uskoin silti jättäneeni hyviä eväitä niiden elämään."


Luin kirjan yhdessä illassa. Lopuksi olo oli ihan hiljainen. Pisti miettimään monia asioita elämästä.
Oman työn kannalta pidemmälle ajateltuna voisi ehkä useammin kysyä potilaan omaiselta miten hän voi? Harvemmin sitä tulee juteltua millaisia lähimmät vuodet, kuukaudet tai viikot on olleet. Me hoitajat kun keskitytään siihen sen hetkiseen tilanteeseen tehdäksemme potilaan loppuajasta osastolla mahdollisimman hyvän.
Jos jollekin suosittelisin kirjaa, niin hoitajille. Mieheni luki myös ja kehui kirjan hyväksi.

Seuraavaksi vuorossa on Tina Lundánin  Ensimmäinen kesä, jonka hän kirjoitti Rekon kuoleman jälkeen.