Vuosi 2016 alkaa olla paketissa. Viisi vuotta hälläväliä talon omistajina. Talo joka olisi pitänyt jättää hankkimatta ikinä. No ajassa ei voi palata taaksepäin, senhän jokainen meistä tietää.
On vaan elettävä näiden asioiden kanssa että vielä tulee aika jolloin taloa ei ole enää pallona jalassa?
Tammikuussa:
Tämän vuoden tammikuu ei tosiaan alkanut missään hohdokkaissa merkeissä.
Helmikuussa:
Odoteltiin että saadaan uusi asunto. Edellinen evakkoasunto osoittautui myös kosteusvaurioituneeksi.
Yritin pelastaa vaatteita. Pesin niitä kuin heikkopäinen, saunotin ja tuuletin.
Arvatkaa vaan onnistuiko?
Kaikki tekstiilit, patjat, peitot ja tyynyt meni vaihtoon.
Kädet ristissä toivottiin että tästä saataisiin koti.
Toinen pikkupojista voi tosi huonosti edellisen kämpän jäljiltä.
Maaliskuussa:
Alkoi näyttää vähän valoisammalta. Pojan vointi rupesi kohenemaan ihan silmissä.
Elämä ei ollut kuitenkaan mitenkään kovin normaalia vielä. Tai onko se ylipäänsä vieläkään? Koskaan?
Huhtikuussa:
Koti-ikävä oli kovimmillaan kuin koskaan ennen.
Kaipuu omalle tontille enemmän kuin koskaan ennen tämän katastrofin aikana/ jälkeen. Luin paljon homekorjauksista, homesiivouksista. mies soitti homesiivousfirmaan. Itse kävin keskustelua korjaukseen ryhtyneen kanssa. Halusimme uskoa ja toivoa niin kovasti, että jos kuitenkin? Jos vielä sittenkin?
Se paikka oli meille se missä me olisimme halunneet asua niin kovasti, kasvattaa lapset. Elää sitä meidän unelmaa. Meille tarjottiin sovintosopimusta, mutta sisällön luettuani olisi mieli tehnyt oksentaa. Kieroa touhua koko sisältö. Uskomatonta shaibelia totesin. Kunnon ripulipaskaa.
Sovittuja tutkimuksiakaan ei oltu vieläkään suoritettu loppuun. Mieheni oli kyllä kokoajan hoputtanut, että ehdittäisiin ennen kesälomia.
Toukokuussa:
Päätin ottaa hiukan edes etäisyyttä taloon liittyviin asioihin sekä joihinkin hankaliin ihmissuhteisiin mitä kyllä riittää kun riesakseen saa tämän sairauden, niihin vähättelijöihin ja kummastelijoihin.
Ihan kuin tässä tilanteessa oltaisiin ihan huvikseen,
antaisin toisen munuaisenkin vaikka jos parantuisimme tästä ihan oikeasti.
Päätin nauttia elämästä tässä ja nyt. Kaikesta mihin kykenin ja pystyin. Säät oli todella lämpimät ja ihanan aurinkoiset. Kieltämättä lisäsivät sopivasti parempaa mieltä ja energiaa ja ajatuksia ihan muihin asioihin. Ja mikä parasta, pikkupojan vointi koheni silmissä. Asunto oli vihdoinkin sopiva!
Kesäkuussa:
Olin omassa elementissäni. Puutarhaa laittamassa ja lapset leikkivät harva se päivä vesisotaa ja nauttivat elämästä. Juhannukseen asti oli ihana lomafiilis.
Heinäkuussa:
Talon tyhjennys eteni kaatopaikkakuormaan. Hirveä hoputus että talo pitää tyhjentää, jotta saadaan purettua vielä lisää. Jotta saatiin paljastumaan loputkin vauriot. Meidän puolesta päätettiin että säästetään vielä kaikki kaapit ja kokonainen keittiö.. Tutkijat antoivat tarkat ohjeet säilytykseen. mutta mites sitten kävivään...?
"Tää sairas painajainen senkun jatkuu. Näin DT hoitaa sotkunsa "asianmukaisesti"..
Ovat yhteistuumin päättäneet että kiintokalusteet säilytetään hometalostamme.
Ovat kaikessa viisaudessaan päättäneet ne säilöä ulos näillä keleillä (kosteus parhaimmillaan 100%) kylmään konttiin ajaksi X. Ja sitten homesairaiden ja kemikaalivammaisten korjattuun taloon.
Kontti saapui tänään ja iskettiin 20cm syvyyteen. Hyvä ettei istutusaltaat ja betonipylväs lähtenyt matkaan siinä rytäkässä.
Kontti on arviolta noin nelkytä vuotta vanha, umpihomeessa ja haisee liuottimille. Tarra"palavat nesteet".. Että sillä lailla. No .. Paskaaks tässä? :v
Paska leffa..? Ja vaikka mitä muuta. Kultsi tuli kotiin ja tästä hirnumisesta ei meinaa tulla loppua. On tää yks painajainen..."
Ovat yhteistuumin päättäneet että kiintokalusteet säilytetään hometalostamme.
Ovat kaikessa viisaudessaan päättäneet ne säilöä ulos näillä keleillä (kosteus parhaimmillaan 100%) kylmään konttiin ajaksi X. Ja sitten homesairaiden ja kemikaalivammaisten korjattuun taloon.
Kontti saapui tänään ja iskettiin 20cm syvyyteen. Hyvä ettei istutusaltaat ja betonipylväs lähtenyt matkaan siinä rytäkässä.
Kontti on arviolta noin nelkytä vuotta vanha, umpihomeessa ja haisee liuottimille. Tarra"palavat nesteet".. Että sillä lailla. No .. Paskaaks tässä? :v
Paska leffa..? Ja vaikka mitä muuta. Kultsi tuli kotiin ja tästä hirnumisesta ei meinaa tulla loppua. On tää yks painajainen..."
Meitä pidettiin jo ihan pilkkana?
En tiennyt itkeä vaiko nauraa enää..
Naapurikin kävi ihmettelemässä moista säilytyskonttia.
Kallis maalämpöpumppukin oli siirretty talon taakse räystään alle ja heitetty joku pressu vaan päälle.
Ei mitään väliä muiden omaisuudesta, siellä se seisoi vesisateessa.
Elokuussa:
Oli jo ihan pakko tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Meidän lapset olivat kärsineet ihan tarpeeksi talossa asuessa, muutoissa, toipumisessa parempaan. Koko elämä oli ollut ihan yhtä kaaosta jo muutaman vuoden ajan. päätettiin että lapset siirretään ainakin kylän parhaimpaan kouluun, ihan terveyssyistäkin jo. Sitä paitsi jos taloa oltaisiin lähdetty korjaamaan, sikäli mikäli ikinä oltaisiin päästy niin järkevään päätökseen miten se oltaisiin toteutettu, niin tämän kemikaalivamman vuoksi emme olisi pystyneet muuttamaan siihen pitkiin aikoihin. Päätimme jäädä tähän asuntoon joka oikeasti oli asuinkelpoinen meille.
Kovin lupaavalta ei vaikuttanut yhteistyö kuitenkaan talon suhteen. Sovittuja tutkimuksia ei oltu suoritettu loppuun edelleenkään. Venytettiin ja viivytettiin. Tuntui että meidät yritettiin uuvuttaa loppuun sillä? Saada allekirjoittamaan kaikenlaisia sopimuksia..
Syyskuussa:
Meille ilmoitettiin että hommia on tehty talolla. Siellä oli kuulemma siivottukin ja oli niin siistiä ja somaa että pintoja oltiin jo melkein lyömässä kiinni..ei me tällaista oltu kyllä sovittu. Oltiin annettu avaimet vain purkutöitä ja tutkimuksia varten.
Kohteessa olisi pitänyt tehdä ainakin kaksi homesiivousta, mutta mieheni soitti siivouksen suorittaneeseen firmaan ja sieltä kerrottiin että oli tehty rakennussiivous. Että sillä lailla. Paikka on niin pölyinen että siellä lähtee ääni, minä en uskalla edes mennä sisälle. Takan päältä nähtiin kuinka perusteellinen "siivous" oli ollut. Takasta oli jopa pala irronnut jossain ihmeen rytäkässä. Ja naapurit tiesivät kertoa miten nämä siivojat ravasivat alvariinsa tupakalla. Siis tämäKÄÄN ei mennyt niinkuin olisi pitänyt mennä. Sinnekö meidän olisi pitänyt perheemme viedä vielä rysäyttämään terveys uudestaan..? Äärimmäisen pölyherkät lapset, joilla tulee olemaan aina riski sairastua astmaan pysyvästi.
Tämä koko vuosien kestävä painajainen on tehnyt sen että varsin hyvin tiedän ettei kehenkään kannata luottaa, ainakaan rakennusalalla. Ketään ei kiinnosta oikeasti mikä on lopputulos. mennään aina vaan oma perse edellä. Mitä väliä, koska ei ole oma kyseessä.
Mitä väliä, vaikka mukana olisi lapsia, niitä joilla on koko elämä vielä edessä.
On hyvin vaikeaa uskoa, että yksikään tämän asian äärellä ollut henkilö toimisi näin jos oma perhe olisi se sairastunut perhe?
Lokakuussa:
Vaihdoimme asianajotoimistoa. Haluan vielä uskoa ja luottaa edes kerran että päästään tämän asian kanssa johonkin järkevään päätökseen?
Loppu syksyn myötä myös ekaluokkalaisen oireilu koulussa alkoi. Taas pikkuhiljaa edeten, tutut herkityneet hajuaistit, makuaistit. Nenän kutinat. Maanantait pahimpia, molemmilla tytöillä. Liekkö viikonlopun ilmanvaihto pois vielä päältäkin koulussa? muiden hajut, tuoksut ym. pölinät.
Odoteltiin vaan talvea.
Marraskuussa:
Saimme hetkellisen helpotuksen pakkasista ja lumesta. Ja aloimme valmistautua Jouluun. Se oli itselleni sellainen päätepysäkki tälle vuodelle. Se olisi erilainen kuin viime Joulu. Hankin hyvissä ajoin joulujuttuja jotta ne saataisiin mcs:n takia esille ilman sen suurempia ärsytyksiä.
Joulukuussa:
Lapset kävivät lääkärin kontrollissa. Pikkupojat sai "terveen paperit" ei huomautettavaa. Isommalla tytöistä parempi tilanne ja pienemmällä ihan poikkeava tilanne verrattuna muihin. Arvasin ja tiesin.
Surettaa lapsen tilanne ja todella paljon.
Nämä asiat eivät jätä meitä ikinä rauhaan. Miten minun tyttöni käy?
Joulukuusi koristeltiin loppuun aaton aattona.
Odotettu jouluaattokin tuli. Joka ei mennyt sitten ihan putkeen tässä perheessä. Sukulaiset (2henkeä) oli vähän enemmänkin epäsopivia sen n. kahden tunnin vierailun perusteella. Lopputulos oli lähes katastrofaalinen. Yhtäkään kuvaa ei edes otettu koko aattona. Ihanan normaalisti alkanut aatto oli täysin pilalla.
Taitaa olla meidän seuraavat joulut täysin perheen kesken vietettyjä tästä eteenpäin.
Mutta kun me kuviteltiin että me ollaan toivuttu ja sietokyky kasvanut kemikaaleihin ja ehkä niihin homeisiinkin. Näköjään sitten ei. Suuri pettymys.
Joulu on ollut meille tärkeä juhla, mutta viimeisimmät joulut on kyllä menneet ihan keturalleen. Jotenkin sitä aina jaksaa toivoa että "Jos tämä joulu olisi nyt kuitenkin, niinkuin joskus ennenkin?".
Onneksi vuosi saadaan kohta päätökseen.
Kohta alkaa taas uusi vuosi. Tuntuu ettei oikein uskalla edes odottaa mitään ensivuodelta. Aiempina vuosina on aina ollut jotenkin niin toiveikas seuraavan vuoden suhteen. On ollut myös suunnitelmia, unelmia ja haaveita mitä on toteutettu.
No ...toivotaan sitä terveyttä ainakin lisää, niinkuin aina ennenkin..
Vähemmän ajatuksia homeiden, kemikaalien ja etenkin rakenteiden ja alapohjien suhteen.
Kumpa niille ei tarvitsi tuhlata enää yhtäkään ajatusta.
Eniten toivon kuitenkin että ensi vuonna en omistaisi enää palaakaan koko hälläväliä talostamme.
Että se koko painajaismainen talo olisi vain yhtenä kauheana muistona muiden joukossa.
Ja KIITOS ystäväni
että olette olleet taas tämänkin vuoden mukana ja tukena elämässämme, iloissa ja suruissa.