Tämän tapahtuneen varrelta...

Yhtenä päivänä istuin hiekkalaatikon reunalla naapurin äidin kanssa. Juteltiin siinä näistä sisäilmaongelmista, sairastumisesta, uusista taloista ja meidänkin talosta.  Yhtäkkiä sain kuulla ne sanat mitä kukaan ei oikestaan ollut kai  koskaan ääneen sanonut?

Ainakaan en muista, että kukaan olisi tältä kantilta asiaa koskaan ääneen ajatellut.

" Eikö NE tajua miten monta vuotta ovat vieneet teidän elämästä ihan hukkaan sen talon takia?"

Niin..

Todellakin.

Alkaa lähestymään talon valmistumispäivä. Ja tässä me edelleen ollaan, näiden asioiden äärellä.

Alkaa olla kohta 6 hukkaan heitettyä vuotta täynnä. Olisin kuluttanut ne mielummin aivan johonkin muuhun. Ennenkaikkea olisin halunnut että lasteni erittäin elintärkeät ensivuodet ja lapsuusvuodet olisi kulunut sillä tavalla kuten oli alun perin suunniteltu.

Ja kyllä, minä syytän että talo vei lapsiltani ja meiltä jotain sellaista niin tärkeää mitä emme enää koskaan voi saada takaisin millään hinnalla.

Tuomas Enbuskekin kirjoitti samasta aiheesta  omalta kohdaltaan blogissaan . Kerrankin olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan edes muutaman lauseen verran.

Harva ajattelee miten paljon tälläinen rumba vaatii, harva ajattelee miten pitkälle se vaikuttaa, mihin kaikkeen,kehen? Yllättävän moniin asioihin se ulottuu, kietoutuu kiinni. Sitä ei voi käsittää, ellei sitä itse koe, joudu.

Asumisaikana jo vaadittiin miehen työnantajalta pitkää pinnaa. Mies joutui usein jäädä hoitamaan meitä muita kotiin kun minä en ollut hoitokunnossa huolehtimaan sairaista lapsista voimakkaiden infektioiden takia. Tai että kesken työpäivien piti lähteä jotain lasta käyttämään lääkäriin alvariinsa. 

Tai loputtomat puhelut eripaikkoihin työaikana kun talon ongelmia selvitettiin. Tai tutkimuspäivät, joissa luonnollisesti miehen piti olla mukana. Näiden asioiden selvittelyihin on kulunut varmasti satoja puheluita, satoja tunteja. Uskon ettei monelta esimieheltä olisi moiseen ymmärrys enää riittänyt, onneksi meidän kohdalla riitti.

Asumiskuviot tuottaa monelle sairastuneelle perheelle todella paljon vaikeutta. Me asuimme kahdessa asunnossa ennen tätä nykyistä kotia.

Se että pahimmat oireet loppuu tai lieventyy ei todellakaan takaa sitä että evakkoasunto on niin hyvä että siellä toipuisi kuntoon. Ongelmien ilmetessä terveyden suhteen alkaa usein taas selittely itselleen kaikella muulla. Jälkeenpäin tajuan että meilläkin kävi juuri näin edellisessä evakossa. Kunnes oli pakko muuttaa. Asuntoja oli kyllä tarjolla mutta niin pieniä ettei tämän kokoista perhettä niihin olisi voitu laittaa asumaan. Myös rakennuskanta on vanhaa ja huonokuntoista, ettei ihan mitä vaan voi edes ottaa vastaan. Jouduimme jopa miettimään paikkakunnan vaihtoa, joka olisi taas vaikeuttanut omalta osaltaan perheen tilannetta. Perheessämme on erityisnuori ja kaikki vammaispalveluiden järjestämät kuviot olisi pitänyt järjestää uudestaan. Jokaisen koululaisen olisi pitänyt vaihtaa koulua. Ja ystävyyssuhteetkin olisi menneet uusiksi, taas kerran. Lasten olisi pitänyt etsiä taas omat paikkansa uusissa ympyröissä.Olisi ylipäätään pitänyt löytää asunto sellaiselta alueelta missä olisi ollut terve koulu lapsillemme. Miehen työmatkat olisi menneet uusiksi tai jopa työpaikka.

Päätimme siis jäädä tähän nykyiseen asuntoon. Asunto on puolet siitä mitä olimme rakennuttaneet ja tilaa luonnollisesti liian vähän. Tämä kuvio johti lopulta siihen että perheen vanhin lapsi halusi muuttaa omilleen kesken opiskelun. Kuvio sen suhteen oli tuttu että otti mahdollisimman halvan vuokra-asunnon mikä ei lienet ollut kunnoltaan mikään kovin hyvä. Samaan aikaan teki töitä sieltä mistä töitä sai ja sairastui uudestaan. Koko viime syksy meni kuumeillessa ja sairaana kunnes muutti uudempaan asuntoon ja lopetti silloiset työt. Uudemmassa alkoi sitten muut ongelmat, kuten olin jo aiemmin varoitellut että näin usein tapahtuu meille sairastuneille. 

Olin myös aikoinaan suunnitellut että kun meiltä lapset muuttavat omilleen niin autamme hankinnoissa tottakai. Tällä kertaa jouduin ilmoittamaan etten pysty, ei meinannut riittää rahat edes omaan elämiseen, kun omaakin kotia piti edes jollain tapaa sisustaa kodiksi muillekin lapsille. 

Monet sairastuneet etsivät kotia monia kuukausia. Käyvät kymmenissä näytöissä, koenukkumassa ja elävät muiden nurkissa perheineen, siellä missä vointi pysyy hyvänä. Näistä kuvioista taas tulee ihan uudenlaiset ongelmat ajan kanssa. Mikä on kyllä täysin ymmärrettävää. Hyvät ja lämpimät välit esimerkiksi omiin vanhempiin kiristyvät. Jo eläkkeellä olevat vanhemmat saattavat joutua keskelle pikkulapsiarkea, eikä iän puolesta aina jaksaisi sitäkään. Onhan se kerran jo eletty, kylläkin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vaikka lapsenlapset ovatkin rakkaita ja niiden terveys on ykkösasia elämässä niin tottakai välit kiristyvät puolin ja toisin. Sukulaisten nurkissa asuessa oma perhe-elämä kärsii ja parisuhde jota lopulta ei ole lähes ollenkaan.

Ihmissuhteisiin näillä tapahtumilla on melkoiset vaikutukset. Hyvin nopeasti kuoriutuu jyvät akanoista mikä kukakin oli..?

Oikeastaan se alkaa kylläkin  jo siinä allergia/sairasteluvaiheessa. Ensin epäillään että sairastuneissa on vikaa ja vähän enemmänkin korvien välissä. Etsitään syitä muualta. Et osaa kasvattaa, lapset on vaan tahallaan hankalia ja kyllä kuria pitäisi olla enemmän. Pidetään täysin luonnollisena että lapset vaan sairastaa alvariinsa ja sinä et vaan ylipäänsä jaksa. Ollaan sitä mieltä että haukkasit liian ison palan elämässä ja tässä on tulos?  Joudut todistelemaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jälkeenpäin saat myös kuulla joiltain että kyllä on epäilty, jolloin mielessäsi toteat näinhän sitä arvelinkin. Osa kavereista vaan häviää. Ne on joko niitä jotka käyttävät niin paljon kemikaaleja ettei niitä voi kasvotusten nähdä tai asuvat sisäilmasairaissa asunnoissa ettei kannata edes vierailla puolin tai toisin. Sitten on niitä jotka ilmoittavat että nähdään sitten kun oot parantunut, mutta tiedät jo valmiiksi että tämä oli tässä. Kourallinen on niitä jotka koittavat parhaansa mukaan ymmärtää niin pitkälle kuin mahdollista. Etsivät tietoa itselleen mitä meille ihan oikeasti tapahtui ja aidosti toivovat että tästä suosta vielä noustaan. Käsittämätöntä on ollut myös huomata se miten huolissaan esimerkiksi oma äitini oli kalliin nahkasohvan kohtalosta, mutta ei vielä tänäkään päivänä ole minkäänlaista huolta esittänyt siitä miten meille ihmisille kävi, etenkin lapsille. Toisaalta,  kyllä kertoo lukemistaan artikkeleista miten joku muu sairastui vakavasti, ihan samalla lailla kuin me. Jotenkin siitä tekee vakavampaa se että se sairastunut oli tuntematon. Sillä artikkelilla voi mässäillä ja päivitellä elämän kurjuutta sen sairastuneen puolesta, kuinka vaikka työpaikka pilasi senkin elämän. Olen miettinyt että tuliko tämä meidän tapaus liian lähelle että mielummin kieltää sen mitä meille kävi, kun ei ehkä pysty täysin sitä käsittelemään? Vaikka on nähnyt kaiken mustaa valkoisella ja seurannut sivusta meidän elämää talossamme. Oireillut jopa itsekin meidän talossa.

Luottamus ihmisiin ja erilaisiin asiantuntijoihin on välillä ollut ihan uskomattoman vaikeaa. Sitä haluaisi uskoa että jokainen on rehellinen ja haluaa vain että asiat selviää ja kaikki päättyy parhaalla mahdollisella tavalla.  Tämä bisnes on harvinaisen raakaa touhua ja raha puhuu valitettavasti.

Asiantuntijoita on kyllä joka lähtöön, eri asia sitten miten asiat hoituu. Kyseessä on kuitenkin koko perheen loppuelämä minkä ei pitänyt todellakaan mennä näin.

Se että kuka sun asias hoitaa on yksi tärkeimmistä asioista. Se tunne että susta tuntuu ettet luota edes asianajajaan on yksi pahimmista ja varsinkin se että kiinnostaako sitä ihan oikeasti sun juttus edes?

Asianajajia on joka lähtöön ja moni joutuu vaihtamaan tai soittelemaan monia läpi ennen kuin se oikea löytyy. Se että pahimpinakin aikoina tiedät asiasi olevan oikeissa käsissä ja hoidossa.

Sieltä omasta ruusunpunaisesta maailmastaan on aika karmaisevaa herätä tähän elämän todellisuuteen miten näitä asioita hoidetaan ja millaista peliä nämä homehommat ovat todellisuudessa. Sitä miettii ihan rehellisesti suoraan sanottuna muutamaankin kertaan matkan varrella että oliko tuolla kusta päässä? Vai onko se kusi mun omassa päässä? Vai miksi tämä on niin hankalaa ja hidasta kuin se on.

Ympäristössä on usein henkilöitä kommentoimassa että: Kato kaupan purku vaan!  Tai:

Kyllä minä olisin tiennyt miten noi asiat olisi pitänyt hoitaa.
Asiantuntevaa kommenttia saa kyllä kuunnella, mutta onneksi on taito antaa mennä toisesta korvasta myös samantien ulos.

Yksi asia mitä en ole oikein ymmärtänyt on se kummallinen ympärillä olevien ulkopuolisten kuvitelma että elämä tyhjästä, ilman mitään, nykästään pystyyn tuosta vaan 9 hengelle. Vieläkin joudun muistuttamaan useita ihmisiä että maksamme kulut kahdesta asunnosta, niin kuin moni muukin joutuu tekemään näiden asioiden äärellä ollessa. Ihan kiinteistöveroa myöten (700€/vuosi) maksetaan kiinteistöstä josta olemme muuttaneet pois jo yli 2 vuotta sitten. Kiinteistöstä maksamme myös vakuutuksen. Ja lämmityskulut. Ja lainan korot. Ja sitten taas tästä nykyisestä vuokran, vakuutuksen, vedet ja sähköt. Onhan tämä sentään sähkölämmitteinen asunto joten talvella kulut nousee huomattavasti.

Meillä puuttui alkuun paljon asioita mitä elämiseen tarvittiin ihan vaatteista lähtien. Vieläkin puuttuu tiettyjä juttuja, ehkä niitä ei niin kipeästi tarvita kun ilmankin on pärjätty.

Se että olet elänyt vuosikausia tietynlaista elämisen tasoa, on aikamoinen pudotus esimerkiksi vaatteissa ja varusteissa kun kaikki pitää äkkiä hankkia uudestaan. Yhtäkkiä olet siinä tilanteessa että joudut miettimään ostatko lapselle pikkuhousupaketin marketista koska lapsi todella tarvitsisi ne mutta siihen menisi kymppi ja samaanaikaan pelkäät ettei rahat riitä ruokaan, koska laskut on saatava maksettua ettei luottotiedot mene. Monelta home evakkolaiselta luottotiedot menee jo ensikättelyssä, rahat ei vaan yksinkertaisesti riitä koska kaikki on pistetty kiinni siihen unelmien hometaloon, joka lopulta vei kaiken.

Minulle itselleni on ollut aina tärkeää että lapset on puettu asianmukaisesti säähän kuin säähän ja lapsilla on aina ollut hyvät varusteet ja kauniit puhtaat vaatteet. Ja niin monet varusteet että aina on kuivaa ja lämmintä pistää päälle. Ja niin paljon vaatteita ettei tarvitse miettiä onko puhdasta ja ehjää vaatetta pistää päälle. Sama kengissä.

Äärimmäisen nöyryyttäväksi koin sen että jouduin erityislapsen hoitopaikkaan soittamaan perään pari vuotta sitten ettei lapsella ole vielä takkia, koska meillä ei ollut  rahaa hankkia hänelle takkia. Itku kurkussa toivoin puhelimen päässä aurinkoista hoitoviikonloppua ettei takkia olisi edes tarvinnut.

Vaikka aina olen koittanut lapsilleni sanoa että pitää olla sellainen kuin on, ettei tarvitse välittää mitä muut on mieltä, niin kyllä vaan lapsia kiusattiin vaatteistakin mitä käyttivät ensimmäisen vuoden ajan. Ei vaan ollut varaa ostaa sitä mitä olisin halunnut ostaa. Miehelle totesin koulunvaihdossa että lapsille on ostettava uudet kosketusnäyttöpuhelimet, vaikka ne kaikista halvimmat mahdolliset ettei niitä kiusattaisi koulussa ainakaan. Tälläistä en olisi ehkä ennen edes ajatellut että hankkisin kaiken vain sen takia ettei lapsiamme kiusattaisi. Kun oltiin siinä tilanteessa että lapsille pystyttiin hankkimaan vähän laadukkaampaa vaatetta ja kenkää niin yhdelle lapselle tuli koulussa vanhempi tyttö sanomaan: Tervetuloa nykyaikaan! Sitä ennen oli nälvinyt jo jonkun aikaa kun ihan ykköstä ei ollut päälle varaa ostaa.

Itselläni oli pitkään vain 2 hupparia, 2 housut, muutama toppi. Pesin kirjaimelisesti puhki nämä vaatteet. Ikinä ei ole meillä ollut niin kuluneita ja reikäisiä vaatteita. Eipä minulla vuodessa ole tennaritkaan kuluneet niin miten nyt. Kun vaatteita ja kenkiä ei ole tarpeeksi niin kuluvat yllättävän nopeasti. Eikä miehellä ollut yhtään sen kummoisempi tilanne vaatetuksessa, kunhan lapsilla on sitä mitä tarvitsevat.

Monilla muillakin on sama tilanne ja tilanne saattaa kestää niin pitkään että luottotiedot lopulta menevät. Eihän kukaan sellaista saattanut edes kuvitella siinä elämäntilanteessa mikä oli ollut joitain vuosia aiemmin jolloin elämän suurin hankinta tehtiin, se oma koti.

Emme mekään voineet kuvitella että meidän lapsille jää muistoihin se ettei meillä ollut sitä tai tätä koska kaikki meni talon takia. Ja aina oli jotenkin tiukkaa. Isä oli aina töissä että laskut saadaan maksettua että ylipäätänsä pärjätään.

Elämästä tuleekin yhtäkkiä sellaista että aina vaan on jotenkin pärjättävä ja pahimmassa tapauksessa joissain perheissä päädytään avioeroon, perhe rikkoutuu vaikka todellisuudessa liitto olisi varmasti kestänyt jos tällaista ei olisi koskaan tapahtunut. Jäljelle jää kahden kodin lapset joilla ei ollut osuutta eikä arpaa mihinkään, vaan kaikki johtui ainoastaan siitä että talo sairastutti ja perhe sairastui ja  rikkoontui.Mielestäni nämä ovat vakavia asioita. Ja näitä tuskin kukaan muu mietti sen enempää.
Tai kiinnostaako talon rakentajia tällaiset asiat, tuskin.

Huoli ja suru. Ne alkavat jo sairastuttavassa talossa. Miksi meidän elämä on mennyt tällaiseksi mutta kukaan ei sano sitä oikeaa syytä. Tai joku sanoo sen suoraan mutta mielessäsi vielä kiellät sen suoriltaan ja torjut ehdotuksen että se on sun kotisi mistä kaikki johtuu.
Huoli siitä löytyykö se todellinen syy, halutaanko se löytää?
Paranemmeko me? Paraneeko edes lapset? Miten tässä käy?
Miten kaikki vaikuttaa esimerkiksi perimään? Saako meidän lapset koskaan terveitä lapsia tai lapsenlapsia tulevaisuudessa?
Jääkö talo meidän riesaksi? Joudummeko me myymään sen lopulta vaikka korjattuna? Kuka kantaa vastuun jos talo korjataan ja me myymme sen ja ostajat sairastuvat kuitenkin? Kokonainen perhe taas kerran.

Kyllähän jokainen voi mielessään laskea kuinka paljon mekin olisimme kyseisestä talosta lainaa lyhentäneet jollemme olisi joutuneet laittamaan lainanlyhennystä tauolle, syynä se että jouduin jäämään täysin kotiin loppuvuodesta -14. Pankki oli ymmärtäväinen tuolloin ja antoi lasten terveyssyistä maksuvapaata 2 vuotta. Jouduimme hakemaan toiset moiset koska talosta oli paljastunut aikamoinen pommi.
Mikä olisi ollut talon arvo ilman ongelmia? Mikä on talon nykyinen arvo? Mikä olisi korjatun hometalon arvo?
Yleensä talot myydään voitolla niin kuin mekin teimme edellisen talon kanssa. Tästä olisi vaarana, että velkaa jäisi tyhjästä. Eikä mitään uuden elämän aloitukseen.
Ja ihan vaan sen takia ettei kaikki mennyt ihan putkeen ja koko lystin maksoimme me.

Jotkut puhuu häpeästä. Itse en osaa sinänsä hävetä muuta kuin rakentajien puolesta korkeintaan.
Kun hävettää kertoa että siinä sitten kuitenkin kävi näin.



Nämä on vuosikausia kestäviä juttuja ja kuluttavia.
Todellakin olisimme käyttäneet kaiken tämän kuluneen ajan ja energian ihan muuhun jos mitenkään olisimme arvanneet että näin voisi ikinä käydä.
Ehkä tänä aikana olisimme rakentaneet jo kaksikin taloa ilman avioeroa..? ;)
mutta tulipahan tehtyä tällainen valinta.

Elämässä on paljon muutakin kuin nämä alati matkassa roikkuvat homehommat ja niiden selvittelyt.
Ja on etsittävä ne omat onnen hippusensa mitkä tuottaa mielihyvää jotta voi tuntea taas itsensä lopulta ihan oikeasti onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Vuosi 2016

Vuosi 2016 alkaa olla paketissa. Viisi vuotta hälläväliä talon omistajina. Talo joka olisi pitänyt jättää hankkimatta ikinä. No ajassa ei voi palata taaksepäin, senhän jokainen meistä tietää.

On vaan elettävä näiden asioiden kanssa että vielä tulee aika jolloin taloa ei ole enää pallona jalassa?

Tammikuussa:

Tämän vuoden tammikuu ei tosiaan alkanut missään hohdokkaissa merkeissä.

Helmikuussa:

Odoteltiin että saadaan uusi asunto. Edellinen evakkoasunto osoittautui myös kosteusvaurioituneeksi.

Yritin pelastaa vaatteita. Pesin niitä kuin heikkopäinen, saunotin ja tuuletin. 

Arvatkaa vaan onnistuiko?

Kaikki tekstiilit, patjat, peitot ja tyynyt meni vaihtoon.

Kädet ristissä toivottiin että tästä saataisiin koti.

Toinen pikkupojista voi tosi huonosti edellisen kämpän jäljiltä.

Maaliskuussa:

Alkoi näyttää vähän valoisammalta. Pojan vointi rupesi kohenemaan ihan silmissä. 

Elämä ei ollut kuitenkaan mitenkään kovin normaalia vielä. Tai onko se ylipäänsä vieläkään? Koskaan?

Huhtikuussa:

Koti-ikävä oli kovimmillaan kuin koskaan ennen. 

Kaipuu omalle tontille enemmän kuin koskaan ennen tämän katastrofin aikana/ jälkeen. Luin paljon homekorjauksista, homesiivouksista. mies soitti homesiivousfirmaan. Itse kävin keskustelua korjaukseen ryhtyneen kanssa. Halusimme uskoa ja toivoa niin kovasti, että jos kuitenkin? Jos vielä sittenkin?

Se paikka oli meille se missä me olisimme halunneet asua niin kovasti, kasvattaa lapset. Elää sitä meidän unelmaa. Meille tarjottiin sovintosopimusta, mutta sisällön luettuani olisi mieli tehnyt oksentaa. Kieroa touhua koko sisältö. Uskomatonta shaibelia totesin. Kunnon ripulipaskaa.

Sovittuja tutkimuksiakaan ei oltu vieläkään suoritettu loppuun. Mieheni oli kyllä kokoajan hoputtanut, että ehdittäisiin ennen kesälomia.

Toukokuussa:

Päätin ottaa hiukan edes etäisyyttä taloon liittyviin asioihin sekä joihinkin hankaliin ihmissuhteisiin mitä kyllä riittää kun riesakseen saa tämän sairauden, niihin vähättelijöihin ja kummastelijoihin.

 Ihan kuin tässä tilanteessa oltaisiin ihan huvikseen,

 antaisin toisen munuaisenkin vaikka jos parantuisimme tästä ihan oikeasti.

 Päätin nauttia elämästä tässä ja nyt. Kaikesta mihin kykenin ja pystyin. Säät oli todella lämpimät ja ihanan aurinkoiset. Kieltämättä lisäsivät sopivasti parempaa mieltä ja energiaa ja ajatuksia ihan muihin asioihin. Ja mikä parasta, pikkupojan vointi koheni silmissä. Asunto oli vihdoinkin sopiva!

Kesäkuussa:

Olin omassa elementissäni. Puutarhaa laittamassa ja lapset leikkivät harva se päivä vesisotaa ja nauttivat elämästä. Juhannukseen asti oli ihana lomafiilis.

Heinäkuussa:

Talon tyhjennys eteni kaatopaikkakuormaan. Hirveä hoputus että talo pitää tyhjentää, jotta saadaan purettua vielä lisää. Jotta saatiin paljastumaan loputkin vauriot. Meidän puolesta päätettiin että säästetään vielä  kaikki kaapit ja kokonainen keittiö..  Tutkijat antoivat tarkat ohjeet säilytykseen. mutta mites sitten kävivään...?

"Tää sairas painajainen senkun jatkuu. Näin DT hoitaa sotkunsa "asianmukaisesti"..
Ovat yhteistuumin päättäneet että kiintokalusteet säilytetään hometalostamme.
Ovat kaikessa viisaudessaan päättäneet ne säilöä ulos näillä keleillä (kosteus parhaimmillaan 100%) kylmään konttiin ajaksi X. Ja sitten homesairaiden ja kemikaalivammaisten korjattuun taloon.
Kontti saapui tänään ja iskettiin 20cm syvyyteen. Hyvä ettei istutusaltaat ja betonipylväs lähtenyt matkaan siinä rytäkässä.
Kontti on arviolta noin nelkytä vuotta vanha, umpihomeessa ja haisee liuottimille. Tarra"palavat nesteet".. Että sillä lailla. No .. Paskaaks tässä? :v
Paska leffa..? Ja vaikka mitä muuta. Kultsi tuli kotiin ja tästä hirnumisesta ei meinaa tulla loppua. On tää yks painajainen..."

Meitä pidettiin jo ihan pilkkana?

En tiennyt itkeä vaiko nauraa enää..

Naapurikin kävi ihmettelemässä moista säilytyskonttia.

Kallis maalämpöpumppukin oli siirretty talon taakse räystään alle ja heitetty joku pressu vaan päälle.

Ei mitään väliä muiden omaisuudesta, siellä se seisoi vesisateessa.

Elokuussa:

Oli jo ihan pakko tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Meidän lapset olivat kärsineet ihan tarpeeksi talossa asuessa, muutoissa, toipumisessa parempaan. Koko elämä oli ollut ihan yhtä kaaosta jo muutaman vuoden ajan. päätettiin että lapset siirretään ainakin kylän parhaimpaan kouluun, ihan terveyssyistäkin jo. Sitä paitsi jos taloa oltaisiin lähdetty korjaamaan, sikäli mikäli ikinä oltaisiin päästy niin järkevään päätökseen miten se oltaisiin toteutettu, niin tämän kemikaalivamman vuoksi emme olisi pystyneet muuttamaan siihen pitkiin aikoihin. Päätimme jäädä tähän asuntoon joka oikeasti oli asuinkelpoinen meille. 

Kovin lupaavalta ei vaikuttanut yhteistyö kuitenkaan talon suhteen. Sovittuja tutkimuksia ei oltu suoritettu loppuun edelleenkään. Venytettiin ja viivytettiin. Tuntui että meidät yritettiin uuvuttaa loppuun sillä? Saada allekirjoittamaan kaikenlaisia sopimuksia..

Syyskuussa:

Meille ilmoitettiin että hommia on tehty talolla. Siellä oli kuulemma siivottukin ja oli niin siistiä ja somaa että pintoja oltiin jo melkein lyömässä kiinni..ei me tällaista oltu kyllä sovittu. Oltiin annettu avaimet vain purkutöitä ja tutkimuksia varten.

 Kohteessa olisi pitänyt tehdä ainakin kaksi homesiivousta, mutta mieheni soitti siivouksen suorittaneeseen firmaan ja sieltä kerrottiin että oli tehty rakennussiivous. Että sillä lailla. Paikka on niin pölyinen että siellä lähtee ääni, minä en uskalla edes mennä sisälle. Takan päältä nähtiin kuinka perusteellinen "siivous" oli ollut. Takasta oli jopa pala irronnut jossain ihmeen rytäkässä. Ja naapurit tiesivät kertoa miten nämä siivojat ravasivat alvariinsa tupakalla. Siis tämäKÄÄN ei mennyt niinkuin olisi pitänyt mennä. Sinnekö meidän olisi pitänyt perheemme viedä vielä rysäyttämään terveys uudestaan..? Äärimmäisen pölyherkät lapset, joilla tulee olemaan aina riski sairastua astmaan pysyvästi.

Tämä koko vuosien kestävä painajainen on tehnyt sen että varsin hyvin tiedän ettei kehenkään kannata luottaa, ainakaan rakennusalalla. Ketään ei kiinnosta oikeasti mikä on lopputulos. mennään aina vaan oma perse edellä. Mitä väliä, koska ei ole oma kyseessä.

Mitä väliä, vaikka mukana olisi lapsia, niitä joilla on koko elämä vielä edessä.

On hyvin vaikeaa uskoa, että yksikään tämän asian äärellä ollut  henkilö toimisi näin jos oma perhe olisi se sairastunut perhe?

Lokakuussa:

Vaihdoimme asianajotoimistoa. Haluan vielä uskoa ja luottaa edes kerran että päästään tämän asian kanssa johonkin järkevään päätökseen?

Loppu syksyn myötä myös ekaluokkalaisen oireilu koulussa alkoi. Taas pikkuhiljaa edeten, tutut herkityneet hajuaistit, makuaistit. Nenän kutinat. Maanantait pahimpia, molemmilla tytöillä. Liekkö viikonlopun ilmanvaihto pois vielä päältäkin koulussa? muiden hajut, tuoksut ym. pölinät.

Odoteltiin vaan talvea.

Marraskuussa: 

Saimme hetkellisen helpotuksen pakkasista ja lumesta. Ja aloimme valmistautua Jouluun. Se oli itselleni sellainen päätepysäkki tälle vuodelle. Se olisi erilainen kuin viime Joulu. Hankin hyvissä ajoin joulujuttuja jotta ne saataisiin mcs:n takia esille ilman sen suurempia ärsytyksiä.

Joulukuussa:

Lapset kävivät lääkärin kontrollissa. Pikkupojat sai "terveen paperit" ei huomautettavaa. Isommalla tytöistä parempi tilanne ja pienemmällä ihan poikkeava tilanne verrattuna muihin. Arvasin ja tiesin.

Surettaa lapsen tilanne ja todella paljon.

Nämä asiat eivät jätä meitä ikinä rauhaan.  Miten minun tyttöni käy?

Joulukuusi koristeltiin loppuun aaton aattona.

Odotettu jouluaattokin tuli. Joka ei mennyt sitten ihan putkeen tässä perheessä. Sukulaiset (2henkeä) oli vähän enemmänkin epäsopivia sen n. kahden tunnin vierailun perusteella. Lopputulos oli lähes katastrofaalinen. Yhtäkään kuvaa ei edes otettu koko aattona. Ihanan normaalisti alkanut aatto oli täysin pilalla.

Taitaa olla meidän seuraavat joulut täysin perheen kesken vietettyjä tästä eteenpäin.

Mutta kun me kuviteltiin että me ollaan toivuttu ja sietokyky kasvanut kemikaaleihin ja ehkä niihin homeisiinkin. Näköjään sitten ei. Suuri pettymys.

Joulu on ollut meille tärkeä juhla, mutta viimeisimmät joulut on kyllä menneet ihan keturalleen. Jotenkin sitä aina jaksaa toivoa että "Jos tämä joulu olisi nyt kuitenkin, niinkuin joskus ennenkin?".

Onneksi vuosi saadaan kohta päätökseen.

Kohta alkaa taas uusi vuosi. Tuntuu ettei oikein uskalla edes odottaa mitään ensivuodelta. Aiempina vuosina on aina ollut jotenkin niin toiveikas seuraavan vuoden suhteen. On ollut myös suunnitelmia, unelmia ja haaveita mitä on toteutettu.

No ...toivotaan sitä terveyttä ainakin lisää, niinkuin aina ennenkin..

Vähemmän ajatuksia homeiden, kemikaalien ja etenkin rakenteiden ja alapohjien suhteen.

Kumpa niille ei tarvitsi tuhlata enää yhtäkään ajatusta.

Eniten toivon kuitenkin että ensi vuonna en omistaisi enää palaakaan koko hälläväliä talostamme.

Että se koko painajaismainen talo olisi vain yhtenä kauheana muistona muiden joukossa.

Ja KIITOS ystäväni

 että olette olleet taas tämänkin vuoden mukana ja tukena elämässämme, iloissa ja suruissa.

Marraskuussa...

Talvi tulikin yllättäin aikaisemmin oltiin odotettu.

Olisin hirveän onnellinen jos voisin kertoa että nyt on ulkohomeet upotettu kinoksiin ja ulkoilu on yhtä riemua! ja tuhat sydäntä perään..

mutta ei.

Poskiontelon ja korvan välinen putkiongelma päätti pahentua kylmästä ilmasta. Ulkoilu jo tunnin kuluttua laukaisee todella kovan kivun ja turpoamisen korvan sisällä. Ilmeisesti on myös kehitellyt jonkinmoisen liimakorvan. Olen sinnitellyt ja odotellut että vaiva menisi ohi ihan itsekseen?

Seuraavaksi kai korvalääkärille ja tärykalvonpuhkaisuun. Tuntuu että tämä oireilu ei ikinä lopu, vaan muuttaa  muotoaan. En yhtään enää ihmettele miksi pienet lapset itkee korviaan..harvinaisen v*ttumainen vaiva.

Joulujuttuja on vähän osteltu ja valoja viritelty.

Ilmoittauduin myös työkkäriin työnhakijaksi. Edellisestä kerrasta onkin jo 20vuotta.

Sieltä otettiin yhteyttä sitten reilun viikon kuluttua. Juteltuamme  jonkin aikaa ja kuullesaan tilanteeni ääni toisessa päässä hiljeni hetkeksi ja totesi: En tiedä mitä tehdä kanssasi?

Ilmoitti laittavansa minut ammatinvalinta psykologin asiakkaaksi ja käski hakea sairaslomaa, jota en kuitenkaan hakenut vaan ilmoitin myöhemmin että olen työnhakijana niinkuin muutkin lääkärien lausuntojen mukaan minulle voidaan tarjota tietynlaisia töitä tietyin järjestelyin. Lähinnä kotoa käsin tehtävää kylläkin. Jota nyt ei kovin näytä olevan tarjolla.

No. Sitä ollaan siellä Ö-mapissa ja ikää alle 40v.

Ei paljoa naurata, koska halua olisi tehdä töitä niinkuin normaalisti ihmiset tekevät.

Muutaman viikon päästä ammatinvalintapsykologi otti yhteyttä. Yhdessä alamme keksimään jotain minulle. Alaa on vaihdettava ehdottomasti.

 Enpä olisi ikinä uskonut tällaistakään tapahtuvan, kun taloa tilasimme mihin kaikkeen se johtaa. Ihan uskomattoman paljon se sai pahaa aikaan.

Edelleen odotellaan loppuraporttia tutkijoilta. 

Me haluamme koko talosta eroon, mutta emme halua myöskään myydä sitä kantaen 5v vastuuta. Saatikka ottaa yhtään takkiin enempää sen kanssa. Talon papereissa sanat mikrobit, törkeät rakennusvirheet ym. ei todellakaan ole mikään myyntivaltti.

On erityisen jännä juttu sekin että tarjosimme firmalle ostomahdollisuutta tästä ihanasta Hälläväliä mörskästä, mutta kieltäytyivät täysin. 

Käsittämätöntä on myös se kuinka helvetilliseen tilanteeseen tälläiset firmat pistää perheet. Ensin menee terveys, koti, omaisuus ja vielä ammattikin vaihtoon.

Sitten pitäisi vielä jäädä velkaa pahimmassa tapauksessa tuollaisesta paskakasasta.

Joulukauden avajaisia vietettiin eilen.

Ja kyllä, minä olen ottanut kuvat paikan päällä. Tuuli onneksi toiseen suuntaan ja lähdin muutaman lapsen kanssa kotiinpäin kävelemään ennen muita.

 Toisin kuin viime vuonna odotin uuden vuoden tulituksien loppumista asunnossa ilmanvaihto pois päältä.

Jotain edistystä on taas tapahtunut, hitaasti mutta varmasti vai epävarmasti..?

Mihinkään ei oikein uskalla luottaa, koska koskaan en parane enää entiselleni.

Seuraava elämän etappi lienet joulussa?

Vuosi muutosta

Kuukausi sitten tuli vuosi täyteen kun lähdimme talosta.

Vuosi on ollut äärimmäisen raskas, mutta toisaalta se on tuonut paljon hyvääkin.

Olemme asuneet kolmessa asunnossa. Ensimmäisessä tosin vain 5 päivää.

Toisessa puolisen vuotta ja tässä kolmannessa hyvinkin onnistuneesti puolisen vuotta.

Vasta tässä asunnossa alkoi selkeä paraneminen.

Vuoden sisällä sairastelut on olleet ihan minimissä. Vissiin jokainen sairasti 2 flunssaa, osalla se toinen taisi olla influenssa? Sitten tuli vatsatauti kevään loppupuolella, joka oli kaatanut kouluissa ja eskarissakin porukkaa. Mies käytti kerran pojat korvatsekkauksessa eikä kummallakaan ollut tulehdusta.

Koko vuosi meni ilman yhtäkään antibioottia, esikoista lukuunottamatta. Kesäkuussa jäätiin kesälomalle. Keväällä  oltiin puuhasteltu hometalolla pihaa ja istuteltu kukkia, laitettu vanhoja kukkapenkkejä ja kasvateltiin siemenistä uusia kukkia. Suunnilleen juhannukseen asti loma tuntui lomalta muutaman viikon ajan. Sitten alkoi hometalon tyhjennys.

Tyhjennystyö kuvauksineen on ollut rankkaa fyysisesti ja erittäin rankkaa henkisesti. Itse tein muutaman tunnin pätkissä muutamana päivänä mutta kun oireet tuli maskinkin läpi niin päätin lopettaa koko homman. Viimeiset kerrat tavaroiden äärellä oli sen verran että valikoin tietyt vauvan vaatteet vielä sivuun. Ihan hetki niiden äärellä ulkonakin sai oireet aikaan ja hetkessä oli vanha tuttu känninen olo päällä ja kurkussa kipua. 

Olimme yrittäneet puhdistaa muutamaa huonekalua tuloksetta.

Myös homesiivousfirma yritti, mutta ei onnistunut.

Tiedän tasan tarkkaan, että loppupeleissä kaiken kantaminen kaatopaikalle oli juuri oikea päätös.

Me oltiin sairastuttu tosi vakavasti ja vasta nyt vuoden jälkeen on selkeesti eroa voinnissa kaikilla meistä, tosin jokainen meistä reagoi huonoon sisäilmaan ja edelleen meillä on ja pysyy mcs.

Korjaustöitä on aloiteltu talolla. Mieheni kertoi että lähes viisi vuotta siihen meni että nyt yläkerran katon muovit näyttää siltä miltä niiden olisi pitänyt näyttää alunperin.

Kun kattoa yläkerrasta purettiin, alkoi totuus paljastua ja monet asiat saada selityksen?

Muovit notkuivat ekovillan painosta ja olivat repeilleet todella monesta kohtaa pitkiltäkin matkoilta.

Jo ensimmäisessä sisäilmanäytteessä nähtiin valtavat bakteerimäärät keväällä 2012. Oliko ne peräisin juurikin noista villoista? Ekovilla näytteessä paljastui mahtavat määrät bakteereita kesän lopussa 2015. Tutkimusmenetelmä oli qpcr. Valitin asunnon älyttömästä pölymäärästä kesällä talotehtaan ihmisille paikanpäällä. En ollut koskaan asunut sellaisessa pölypallossa kuin talomme oli aina. Haju oli miehen mukaan voimakas yläkerrassa ja tuli juurikin kai siitä kun ratkeamia oli niin useita.

Siellä me ollaan hengitelty boorisuolaa sun muita myrkkyjä, 3,5 vuotta. Ja kärsitty hengitysvaikeuksista. Yövieraat loputtomasta yskästä ym.
Lisää löydät vaikka googlella ekovilla/selluvilla ja boorisuola. Jo asentajan on suojauduttava hyvin.
Pölyää kuulemma kovasti eikä todellakaan helli ruoansulatusjärjestelmää, hermostoa saatikka hengitysteitä. Entäs kun sitä hengittää 3,5vuotta?  jokainen voi päätellä alla olevista kuvista.

Tuntuu uskomattomalta katsella näitä kuvia ja todeta että tällaisesta "laadusta" me maksoimme täyden hinnan menettäen terveytemme, kotimme ja koko irtaimiston. ja ne kaikki muut törkeät virheet päälle, homeet sun muut..

Koska muut tuntuvat tietävän paremmin mitä me sairastumisen jälkeen kestämme, niin talotehdas kaikessa viisaudessaan päätti että taloon jätetään vanhaa materiaalia ja se kapseloidaan luja maalilla, sekä kaikki kiintokalusteet.

Tällä on varmaan tarkoitus täydellisesti varmistaa vielä se ettei sitä taloakaan meille jää?

Puhutaan vaan rahasta ja säästöähän niillä gyproc levyillä syntyy..

Hirvittävän vaikeaa ja surullista on ollut kuulla yhden parhaimman ystävän suusta se miten kauhealta hänestä tuntuu katsoa tätä kaikkea vierestä. Hän sanoi että hän niin muistaa  mitä aina toivoin: Sen liudan lapsia, ison talon jostain vähän syrjemmästä mitä laittaa mieleiseksi, niin omaksi.

Ja me saatiin se. Tekemällä töitä. Ei meillä kukaan tullut takaamaan yhtään mitään lainoja. Eikä kukaan muu siihen sijoittanut yhtikäs mitään.

Tuli Design talot vastaan ja tässä nyt sitten ollaan.

Minä olen hirveän katkera, enkä sille mitään voi.

Ja olen sitä mieltä että olkaa ihmiset varovaisia. Rakentakaa itse jos haluatte talon. Tiedättepähän miten olette rakentaneet ja itseään voi sitten syyttää jos jokin menee pieleen.

Pihan viimeiset kukat on kukkineet, enkä ole pahemmin enää pihalla vieraillut. Home löyhkää talosta ulos asti ja olen huomannut että voimme paremmin kun emme vietä aikaa pihalla nyt kosteilla säillä. Mies saisi kyllä saada aikaiseksi pihan siivoamisen loppuun ja kamat kaatopaikalle.

Lomat loppuivat jakoulut alkoivat. Mies on tehnyt toista työtä  tämän kaiken keskellä, ei ole kyllä lomalta tuntunut tai että olisi jotenkin levätty ja rentouduttu erityisesti. Samoin kävi talon takia viime kesälomalla ja sitä edellisenä kesänä kun lapset alkoivat oireilla yövalvomisilla.
Meidän kaunis Design talo ei ollut todellakaan tie onneen, saatikka helpompaan elämään.

Pikkuhiljaa on tätäkin kotia laiteltu. Tyttöjen huoneeseen virkkasin maton.

hajuttomat lasikansipöydät haettiin Ikeasta. Sänky me tilattiin Veken kalusteesta.

Toinen matto myös lasten huoneeseen.

Pikkuhiljaa laitellaan  olohuonetta ja mietitään mitä kannattaa hankkia. Elokuun alkupuolella tämä pieni muotoinen mcs sisustaminen huipentui finaaliin eli sisään kannettiin ihan oikea kunnon matto.
Tilasin Vm-carpetin maton mikä tuntui alkuun tosi hajuttomalle. Kuitenkin lopulta sen pohja alkoi haisemaan. En tiedä vetikö se nenäni limakalvot taas auki? Ensin se oli olkkarissa, sitten tyttöjen huoneessa kun he eivät siitä oireilleet. Lopulta se on ollut muutaman viikon saunassa. Ehkä jouluksi lattialle? Vaiko uuteen kotiin?
Näinä päivinä kun itselleen tai perheen muiden oireille ei mahda mitään koskien uusia tuotteita alkaa inho taloa kohtaan nostaa taas päätään.

Kävin myös nenä/korva/kurkku erikoislääkärilä kuulemassa tuomioni. Ei ole epäilystäkään etteikö tuhoutuneiden nenän limakalvojen takana olisi massiivinen ekovilla altistus boorisuolalla höystettynä. Olen vuoden jo hoitanut huuhteluilla ja tulen jatkamaan sitä loppuelämäni.
Mitään rakenteellista poikkeavuutta ei ole, eikä polyyppeja.  Lääkitystä tähän ei ole. Nenähuuhtelut erilaisista altisteista päivittäin.

Tehtiin myös päätös siirtää lapset lähimpään hyvään kouluun. Meidän lapsilla on oikeus jo pikkuhiljaa normaaliin elämään ja lapset tarvitsevat pysyvyyttä.
Kolme viikkoa uudessa koulussa tulee kohta täyteen jatuntuu että ainakin toistaiseksi pärjäävät?  Muiden lasten järkyttävät pesuaine/huuhteluaine hajut sen sijaan tuottavat välillä ongelmia.
Terveenä sentään ovat pysyneet.

Kävin myös ystäväni kanssa "haistelemassa"  jo vuoden tuulettunutta uutta asuntoa.
Ei mitään toivoa edes unelmoida enää koskaan uudesta.
Sen verran paljon uudet materiaalit käryää. Ei varmaan voitaisi edes rempata mitään asuntoa.
No eihän me pystytä edes uutta sohvaakaan hankkimaan sen käryjen takia, koskaei ole paikkaa minne pistää sitä tuulettumaan. Koska sen arvoista ei ole sairastuttaa itseään yhtään enempää.

Näin ihmisten elämä voidaan totaalisesti pilata ja unelmat heittää kaatopaikalle.
Kyllä täällä tykätään käydä myös lukemassa näitä minun kirjoituksia ja  kirjoitella mainospuheisiin niitä asioita miten niiden asioiden pitäisi oikeasti olla.

vapaus käteen jää...?

Kun elämässä kaiken menettää

silloin vapaus on ainut mitä käteen jää

on ylämäki raskas askeltaa

mutta alamäkeen liian usein katoaa

jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

ei muistojen päälle kulta kerrosta saa

hymyile tai itket kuinka vaan

ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

-Haloo Helsinki-

Tässä mä olen 5v sitten ja tänään.

Ensimmäisessä kuvassa olen juuri saanut kuudennen lapseni, hän on vain 2kk vanha. Olemme tehneet yhden elämän suurimmista päätöksistä ja rakennutamme avaimet käteen taloa unelmien tontille. Kaikki on taloudellisesti hyvin. Ja ollaan tosi onnellinen perhe. Innolla valitaan materiaaleja taloomme. Tarkoitus on asua vuosikausia koska tilaakin on sen verran. Koska uusi talo, niin paljon ostetaan uutta. "Hei, ostetaan nyt oikeesti sitä mitä ollaan haluttu ja mistä on unelmoitu." 

Kaikki on jotenkin tosi hyvin, ei ajatustakaan siitä mitä viiden vuoden päästä tapahtuu.

No toinen kuva. Siinä mä olen viiden vuoden päästä. Mä olen 7lapsen äiti, mun nuorimmainen on nyt 2,5vuotias. Hän syntyi taloon.

 Sen mun unelmien talon edessä mä nyt seison hengityssuojain päässä. Kaikki meni ihan päin helvettiä rakennusaikana. Me sairastuttiin ihan jokainen siinä meidän unelmien talossa. Ollaan asuttu poissa kohta vuosi. Ollaan sairaita edelleen, mutta ollaan myös toivuttu. 

Tontti ja piha on edelleen ihana mutta talomme, meidän koko elämä sen sisällä on saastunut. Homeita on ja aivan varmasti jotain muitakin myrkkyjä. Talon sisällä haisee tosi vekkuli haju ja se on tunkeutunut ja pinttynyt kiinni ihan jokaiseen meidän tavaraan, siis aivan kaikkeen. On niin helvetin tiukassa kiinni ettei tosikaan. Lähes kaikki paitsi metalli, lasi ja keramiikka ovat puhdistuskelvotonta.

 Suojautuneena me kaksin nyt mieheni kanssa käydään pikkuhiljaa meidän omaisuutta läpi ja valokuvataan kaikki. Vasta mennään niissä lastenvaatteissa. Ja kengissä.

 Jokaisella niistä on muistonsa ja jokainen niistä päätyy kaatopaikalle. Alkutekijöissä ollaan, mutta tämän päivän saldo on: Valokuvia 208kpl ja n.10 jätesäkillistä lavalle.

Viime viikolla kävin läpi mun 16v tyttäreni elämää. 16v on aika pitkä aika, eikö?

Kun lapsen elämästä jäi jäljelle lasiset: taulu, kello, maljakko ja muutama koru, niin ei siinä muu auttanut kun käydä siellä pihan perällä itkemässä. Olisi mieli tehnyt huutaa perkeleitä sinne metsään. Tämä tuntuu niin väärältä, raakalaisen touhulta, käsittämättömältä! Sydän on niin palasina kun kannat omin käsin sen elämäsi jätelavalle. Se oli möykkynä rinnassa, niin että en tiennyt miten tämän kirjoittaisin?

Ne jotka tästä kaikesta ovat vastuussa luimistelevat, venyttävät ja vanuttavat viikkoja..kuukausia..vuostolkulla? Minkäänlaista anteeksipyyntöä ei ole kuulunut, saatikka että heistä kukaan vilpittömästi pahoillaan edes olisi. Eikö mielessä koskaan vilahtanut kun rakentaa kasan paskaa, millaiset seuraukset sillä on ihmisille?  

Viisi vuotta sitten ajattelin: Jokaisen täytyisi kokea oman talon rakennuttaminen.

Tuntuu äärimmäisen irvokkaalta tänään ajatella:

Tällaista ei tulisi kenenkään koskaan, ikinä kokea!

Kantaa sitä elämäänsä kaatopaikalle siitä rakennuttamastaan talosta.

Huhtikuussa 2016..

Viime päivityksestä onkin jo kohta kuukausi kulunut.

Tämä nykyinen asunto onkin osoittautunut aika hyväksi.

Olot on kohentuneet ihan eri tavalla ja vaikka on kevät niin 98% päivistä on hyviä.

Huonovointisille päiville löytyy yleensä selitys.

Joko huonossa paikassa käynti tai sitten meillä on vieraillut joku vieras, vaikka lapsen kaveri jolla oli äidillään lurahtanut tällä kerralla tujummat huuhteluaineet pyykkin.

Nimittäin yhtenä päivänä sain järjettömät päänsäryt naapurin lapsesta joka oli meillä leikkimässä yläkerrassa. Haju pyöri pitkään lasten huoneessa.

aiemmalla kerralla kestin taas hyvin sen muutaman tunnin.

Maaliskuun lopulla löytyi pihaltamme ensimmäiset lesken lehdet.

ja siitä jo parin viikon päästä ensimmäiset  sinivuokot.

Viime keväänä ja kesänä en pystynyt tekemään mitään puutarha hommia. 

nyt katselin kukkapenkkejäni ja varovasti kävin ensin vähän kuopsuttelemassa.

No...nyt ne on hoidettu ja pionit saa tulla.

Olen haravoinut ja tehnyt pihahommia. Viime kesän alussa jopa naapurin pihalleen levittämät mullat tekivät niin pahaa hajuillaan että oli vaikeaa olla pihallakin.Ilmeisesti mullassa oleva sädesieni oireilutti pahastikin. Tuntuu että kestän nyt paremmin luonnon hajuja ja niitä ulkohomeitakin..?  ;) Kun on saanut rauhassa toipua.

Paljon on pihahommia mitä on jäänyt tekemättä ja ollaankin miehen kanssa ihmetelty miten talo veikin meidän niin pihalle ettei mistään tullut enää mitään, eikä mitään saatu enää aikaan. Paljon oli suunnitelmia, mutta ei voimia mihinkään. Viime keväänä tähän aikaan hengästyin imuroinnista tai yläkertaan portaita kävellessä. Lääkärissä tutkittiin, keuhkoissa ei ollut mitään vikaa.

Pienikin ponnistus sai voimat pois ja hengästymisen aikaan. Ihan käsittämätöntä.

Lapsilla puhkesi astma, neljällä.Nyt tässä nykyisessä asunnossa asuessa voinnit on parantuneet lapsilla niin ettei toistaiseksi ole ollut enää mitään astmaan viittaavaa, vaikka siitepölyaika on jo pitkällä. Toinen pikkupojista kävi lastenpolilla ja sai kuitenkin lähetteen tarkempiin astmatutkimuksiin. Lääkäri oli sitä mieltä että todennäköisesti pojan sairastutti juuri talomme sisäilma. Kolmas lääkäri jo joka asiasta sanoo ihan ääneen. Hänellä on kemikaaliyliherkkyys onneksi hieman rauhoittunut. Edellinen homeinen vuokra asunto pahensi hetkellisesti tilannetta. Nyt vointi on taas kohentunut huomattavasti kun on saanut siitäkin talosta toipua. Ainoa mitä tehtiin muutoksena oli antihistamiinin vaihto. Kuopus on voinut aina vaan paremmin. Hän laajentaa tasaseen tahtiin ruokavaliotaan ja on saanut uusia ruokia kokoajan. On ihmeellistä miten lapset toipuu silmissä.

Ollaan ulkoiltu tosi paljon hometalon pihalla. Ja pystyn taas muistamaan miksi tehtiin paljon töitä sen takia että pääsimme kiinni unelmaamme. Ilma pihallamme on aivan eri luokkaa kuin täällä keskustassa. Täällä jokakeväiset katupölyongelmat. Kärsimme nyt niistä ensimmäistä kertaa kunnolla. Herkistymisen vuoksi jopa kauppaan kävely vei tukkoon, joka siis huikeat 500m vain.

Omalla pihalla voimme ulkoilla ihan rauhassa 3-5 tuntiakin.

Ollaan jatkettu siitä mihin joskus jäätiin. Suunnitelmia oli paljon jotka jäi toteuttamatta.

Kiviaitaa yläpihalle on tehty. Jotenkin minua ei ole luotu asuntoon jossa en voi tehdä mitään.

Tarvitsen jotain fyysistä puuhaa itselleni, tuntuu että se pitää minut oikeasti elossa.

Nyt kun en pysty käymään töissäkään niin täytyy sitten kiviä kuskata..?

Yläpihan reunoille tulee kiviaitaa ja perennat tai ruusut istutamme sen sisään.

Ketä se siellä aikanaan ihastuttaa emme voi vielä tietää?

Usko talon korjaukseen on välillä hyvin korkeakin jos päästään järkevään korjaus/siivous  sopimukseen, että talosta ihan oikeasti meille saisi vielä jotain?

Uskoa kyllä lannisti hiukan paikallisen homekoirakon treenit talossamme. 

Meillähän kävi kaksi kertaa erittäin kokenut homekoira joka merkkasi taloa yläkerrasta laajasti kattoa kohti, jolloin kattopaneelit oli paikoillaan. Nyt yläkerrasta oli kattopaneelit purettu ja pinottu lattialle. Tämä paikallinen homekoira sitten merkkasi kattopaneelipinon useaan kertaan. Paneelithan oli sisäpuolelta tummuneet erikoisesti. Näyttää siltä että katot on olleet hyvää vauhtia homeessa? Ei kovin hyvältä kulosta kun makuuhuoneessa ihminen viettää kuitenkin 7-12 tuntia. Etenkin lapset joilla astma ilmeisesti homeastma.

Toinen asia mikä mietityttää on kummallinen kemikaalimainen makea löyhkä talossa. se kiinnittää ulkopuolisen ihmisen huomion heti. Naapurin mies kävi talossamme mielenkiinnosta pyörähtämässä ja haju kiinnitti samantien hänen huomionsa. Se löyhähtää ulos talosta kun oven avaa.

No, aika näyttää mitä tulee tapahtumaan?

Olen päättänyt nyt nauttia siitä mihin tällä hetkellä pystyn ja mitä voin tehdä.

Edelleen elämämme on hyvin rajattua julkisiin tiloihin ja tapahtumiin katsottuna ja kellään ystävällä emme ole voineet kyläillä perheen kesken. Koska voimakkaat hajusteet.

Nyt vasta tuntuu kuitenkin että oikeasti on toipuminen alkanut..?