Alkuvuodesta 2019...

Vuosi tosiaan vaihtui jo taas kerran ja joulu meni jo.  Aika kuluu ihan liian nopeasti.

Kaikenlaista on ehditty puuhata ja ihaniakin asioita on luvassa. Olen kuvannut taas tukkaputkella kaikenlaista. Kuvaaminen on tullut tosi tärkeäksi viime vuosina. Mikä sen parempi kuin ottaa kamera ja painua vaikka lumiseen metsään hiljaisuuteen.

(lisää kuviani löydät instasta emiliahphotography tai facebook valokuvausta )

Muutamat sisänäyttelyt on jo takana ja tapahtumapaikkoja taas testattu. Kuten jo arvelin niin sisäilma on huono aika monissa paikoissa. Silti kestin ne muutamat tunnit vaikka home haisi jo kirjaimellisesti silmiä kirvelevästikin, vaihtamalla paikkaa ilman laatu parani.

Messukeskuksesta meinasin jo ovelta kääntyä, mutta kysehän ei ole homepelosta saatikka hajun pelosta joten jatkoin matkaani peremmälle ja tosiaan kävin Helsinki Winner näyttelyssä turistina katsomassa oman rodun kehän. Tosin kehän vieressä oli ulkoilualueelle ovet joten ilmakin kiersi ihan kivasti.Yläkerran ilma oli niin huono että ymmärsin ettei sinne kannata jäädä hengailemaan. Jouduttiin kyllä kotiin tullessa suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Reissu oli silti kiva. Pitkästä aikaa kuljettiin jopa julkisilla, siis lähijunalla. Ennen se oli Espoossa asuessa ihan tavallinen kulkuväline arjessa, mutta nykyään perheen pienimmille harvinaisuus.

Seuraavaksi oli kokeilussa Lahden messukeskus sekä Turun messukeskus. Molemmat koirat olin ilmoittanut. Vanhempi pärjäsi samaan malliin kuin aiemminkin ja nuorempi ei niin hyvin ollen vain erittäin hyvä EH ja hyvä H. Ei riittänyt nätti naama ja kaunis turkki, valitettavasti näillä kerroilla. Ja päätin että käydään vielä parit näyttelyt keväällä ulkona ihan huvin vuoksi ja sitten tippuukin turkki, kasvetaan ja kehitytään lisää kotona. Kyllä siitä vielä erinomainen tulee ajan kanssa,kun vähän kasvaa aikuisemmaksi. 

Mutta loppuvuoden viimeisessä näyttelyssä Winnerissä nähdään aivan varmasti! Sinne me tähdätään tottakai. :D

Onneksi on kuitenkin paikkoja joissa on voitu harrastaa onnistuneesti tyttöjen ja koirien kanssa. Ja koettu onnistumisen iloa!

Vanhempi koiramme astutettiin onnistuneesti loppuvuodesta upealla tricolor uroksella ja viikon sisään odotamme syntyväksi upeita, lupaavia collielapsia. Elämme siis erittäin jännittäviä aikoja tällä hetkellä.

Ei ole eläinepiteelit kiusanneet tässä asunnossa kenenkään hengitysteitä, vaikka ilmatilaa on puolet vähemmän kuin talossamme oli ja siitä vielä puolet, koska koirat on alakerrassa kokoajan. Osa perheestä nukkuu myös alakerrassa tilanpuutteen vuoksi, luonnollisesti eläinepiteelin ympäröimänä...heh. Kissa kulkee ympäri asuntoa ja yönsä taitaa viettää suurimmaksi osaksi jonkun lapsen vieressä.

Olen siis kuullut väitteen että sairastumiseen talossamme oli syynä mm.eläinepiteeli, jonka siis ilmeisesti epäillään saastuttaneen meidän sisäilman..? Tosin eläinepiteeli ei taida olla toksista..

Elämä on siis hyvin tavallista arkea. Tässä asunnossa ollaan asuttu se 3vuotta nyt. Kaikki tarvittava on pikkuhiljaa hankittu. Ihan oikea sohvakin sitten lopulta tuli reilu vuosi sitten. Päädyimme nahkaiseen ihan sen takia että kankainen ei olisi pysynyt puhtaana  tämän kokoisella perheellä ja olisi varmasti pölissyt lopulta ihan liikaa. Sohvan hankkiminen on kemikaaliyliherkälle ylipäätänsä aina hankalaa. Uusi sohva päästää päästöjä pitkään.  Tuossa ei paljoa kai ollut päästöjä. Kyllähän se tuoksui täällä suht voimakkaasti alkuun uudelle. Mies myönsi viikon päästä syöneensä paketillisen buranaa päänsärkyyn. Ei uskaltanut ilmoittaa saavansa oireita sohvasta koska muuten olisin laittanut kantamaan sen yläkertaan saunaan tuulettumaan. :D

Normaalisänky saatiin hankittua kesällä. Sen osia piti tuulettaa alkuun ulkonakin. Ja uudet säleet piti hakea jyskistä, vähemmän puulle tuoksuvat. On muuten ihana nukkua normaalissa sängyssä. Kyllä otti päähän melkein 3vuotta avata joka h*lvetin ilta rämisevä metallisohva vuoteeksi, että pääsee nukkumaan.

Edelleen mennään mahdollisimman vähillä pesuaineilla. Ihan siksi että sopivia on hankala löytää. Ja toisaalta nyt kun ymmärrämme tämän kemikaaleilla kyllästetyn maailman, niin suosittelen kyllä muillekin turhien tuoksujen ja kemikaalien vähentämistä. Joka nurkkaan ei tarvitse omaa myrkkyä. Lika lähtee ihan Lv:n tiskiaineellakin, isompi lika sillä että siihen lisää soodaa ja sitruunaa voi puristaa kaveriksi. En ole ekohörhöilijä, vaan rakastin joskus tuoksuja ja erilaisia pesuaineita, myös kuvitellen että joka nurkkaan tarvitsee omansa ja osaan muka tujummat...

Multa on kysytty usein mitä meillä käytetään. Tässä ne yleisimmät. Käsisaippuana erisan, urtekram tai ihan tuo suihkusaippua. Tiskikoneeseen riittää puolikas tabletti. Ja vaatteiden pesuun puolet suositellusta määrästä.

Meikkeinä mulla itselläni on Dermosilin hajusteettomia meikkejä, lumenen allergisille tarkoitettu tuoksuton ripsari, mutta jostain syystä mulle oli sopivin Lorealin true match meikkivoide. Se oli tosi tuoksuton verrattuna moneen muuhun mitä väitettiin tuoksuttomaksi tai muuten hyvin siedetyksi. Mulle oli tärkeää löytää sopivia meikkejä että edes joskus voi meikata vielä.

Ihon hoitoon meillä käytetään lähinnä huulivoiteena sheavoita tai kookosöljyä. Meillähän oli lapsilla ihan järkyttävän kuivat ihot talossamme ja alvariinsa rasvattiin ihoja päästä varpaisiin. Tässä just yksi päivä tajusin että emme ole rasvailleet kuivia ihoja neljään vuoteen! Emme omista edes kosteusvoiteita. Tosiaan tälläkin hetkellä meiltä löytyy vain sheavoita. 

Mun hiukset on viimeisen kerran värjätty talvella -15 kun asuttiin talossa vielä. Olin keväälle ostanut uuden värin mutta joku järki mulla pyöri siinä sekaisessa olotilassa ja jätin värjäämättä, koska kemikaaliherkkyyttä oli jo. Olisin saanut varmaan vuosisadan suurimman allergisen reaktion jos olisin värjännyt? Mulle pitkät hiukset on olleet aina se mun juttu. Jouduin sitten lopulta leikkaamaan puolimetriä mun hiuksia pois kun en tullut toimeen mun hiusten kanssa jotka siis oireilutti mua, kun olivat imeneet talon myrkyt itseensä. Olin luullut koko ikäni että mun hiukset on ihan maantien harmaat, ei minkään väriset kauhistukset. Yllätyshän oli melkoinen kun hiusteni luonnollinen väri paljastuikin ihan kivaksi kasvaessaan. Mun hiustenhoito on lähinnä erisan shampoopesu. En käytä mitään hoitoaineita. Hiukset on paksut, kiiltävät ja elinvoimaiset.

Viime syyskuussa mulla oli menoa jonne pukeuduin vähän juhlallisemmin ja halusin myös hiuksia laittaa vähän enemmän kuin tylsästi ponnarille. Nutturalle heitto ei ollutkaan ihan helppo juttu. Hiukset on pitkät, painavat ja liukkaat.Pinnit syöksyivät hiuksista sitä mukaan kun pinniä koitin siihen pistää. Lopulta soitin mun ihanalle ykköskampaajalle ja vuodatin kuinka ne p*rkeleen pinnitkin syöksyy tästä päästä ja mikään ei onnistu!

Puhelimen toisesta päästä kuului rauhallinen ääni: "sulla on vaan liian terveet hiukset, tulehan tänne niin laitetaan se pää kuntoon." Ja näin vaan mun kuontaloon loihdittiin kemikaaliton juhlakampaus n. 40 pinnillä, järkyttävällä määrällä tupeerausta ja perunajauhoa tupsuttaen.

Kyllä ihminen pärjää pienemmälläkin kemikaalimäärällä kun ja jos on pakko.

No mutta...kaiken pahan alku ja juuri alkaa edetä loppusuoralle.

Meidän Design talohan valmistui meille suunniteltuna marraskuussa 2011. Ongelmia ilmeni heti muutaman viikon asumisen jälkeen. Lisää juttua löydät paljon selaamalla blogia taaksepäin.

Kesällä 2015 muutimme pois sairastuneina. Taloa on tutkittu laajasti ja ongelmat löydetty.

Talo asetettiin asumiskieltoon, vaikka siellä ei edes kukaan asunut enää.

On muuten nuorin talo ja vähiten asuttu talo (vain3,5vuotta) minkä itse tiedän olevan asumiskiellossa ja varmasti monelle muullekin. Usein ne on niitä umpimätiä vanhoja taloja. 

Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen tapaus, meitä on useampia tapauksia ympäri Suomea.

Eipä nettikirjoittelut ylipäätänsä kyseisestä firmasta ole kovin imartelevia. Aivan samaa rataa mitä meidän tapauksessakin. Oikeastaan vika on lopulta aina asiakkaassa.

Tässä vuosia seuranneena erilaisia nettipalstoja ja eri rakentajien omia facebooksivuja olen todennut ettei hyvää haukuta ja jos ongelmia on ilmennyt niin ne on asianmukaisesti ainakin yritetty korjata tai kaupat purettu mukisematta. Me tarjosimme erilaisia vaihtoehtoja jo muutama vuosi sitten, mikään ei kelvannut. Tämä riita puidaan nyt sitten Lohjan käräjäoikeuden kautta.

Viikon päästä on esivalmisteluistunto.

Ja siitäpä se sitten lähtee etenemään.

Kuten nämä talofirmat mainostavat ihmisille: Talon rakennuttaminen on ihmisen elämässä suurin projekti ja investointi.

Näin se oli meilläkin. Ja emme ikinä tule antamaan periksi, emme edes minkäänlaisella mahdollisella pelottelullakaan.

Tämä kaikki on vienyt meiltä jotain sellaista mitä emme koskaan voi saada enää takaisin, vaikka paljon on saatukin jo näinä vuosina. Aika jonka tämä on vienyt meidän lasten elämästä on sellaista mitä ei voi saada takaisin. Tälläistä ei tarvitse tapahtua kenellekään.

Tämän tapahtuneen varrelta...

Yhtenä päivänä istuin hiekkalaatikon reunalla naapurin äidin kanssa. Juteltiin siinä näistä sisäilmaongelmista, sairastumisesta, uusista taloista ja meidänkin talosta.  Yhtäkkiä sain kuulla ne sanat mitä kukaan ei oikestaan ollut kai  koskaan ääneen sanonut?

Ainakaan en muista, että kukaan olisi tältä kantilta asiaa koskaan ääneen ajatellut.

" Eikö NE tajua miten monta vuotta ovat vieneet teidän elämästä ihan hukkaan sen talon takia?"

Niin..

Todellakin.

Alkaa lähestymään talon valmistumispäivä. Ja tässä me edelleen ollaan, näiden asioiden äärellä.

Alkaa olla kohta 6 hukkaan heitettyä vuotta täynnä. Olisin kuluttanut ne mielummin aivan johonkin muuhun. Ennenkaikkea olisin halunnut että lasteni erittäin elintärkeät ensivuodet ja lapsuusvuodet olisi kulunut sillä tavalla kuten oli alun perin suunniteltu.

Ja kyllä, minä syytän että talo vei lapsiltani ja meiltä jotain sellaista niin tärkeää mitä emme enää koskaan voi saada takaisin millään hinnalla.

Tuomas Enbuskekin kirjoitti samasta aiheesta  omalta kohdaltaan blogissaan . Kerrankin olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan edes muutaman lauseen verran.

Harva ajattelee miten paljon tälläinen rumba vaatii, harva ajattelee miten pitkälle se vaikuttaa, mihin kaikkeen,kehen? Yllättävän moniin asioihin se ulottuu, kietoutuu kiinni. Sitä ei voi käsittää, ellei sitä itse koe, joudu.

Asumisaikana jo vaadittiin miehen työnantajalta pitkää pinnaa. Mies joutui usein jäädä hoitamaan meitä muita kotiin kun minä en ollut hoitokunnossa huolehtimaan sairaista lapsista voimakkaiden infektioiden takia. Tai että kesken työpäivien piti lähteä jotain lasta käyttämään lääkäriin alvariinsa. 

Tai loputtomat puhelut eripaikkoihin työaikana kun talon ongelmia selvitettiin. Tai tutkimuspäivät, joissa luonnollisesti miehen piti olla mukana. Näiden asioiden selvittelyihin on kulunut varmasti satoja puheluita, satoja tunteja. Uskon ettei monelta esimieheltä olisi moiseen ymmärrys enää riittänyt, onneksi meidän kohdalla riitti.

Asumiskuviot tuottaa monelle sairastuneelle perheelle todella paljon vaikeutta. Me asuimme kahdessa asunnossa ennen tätä nykyistä kotia.

Se että pahimmat oireet loppuu tai lieventyy ei todellakaan takaa sitä että evakkoasunto on niin hyvä että siellä toipuisi kuntoon. Ongelmien ilmetessä terveyden suhteen alkaa usein taas selittely itselleen kaikella muulla. Jälkeenpäin tajuan että meilläkin kävi juuri näin edellisessä evakossa. Kunnes oli pakko muuttaa. Asuntoja oli kyllä tarjolla mutta niin pieniä ettei tämän kokoista perhettä niihin olisi voitu laittaa asumaan. Myös rakennuskanta on vanhaa ja huonokuntoista, ettei ihan mitä vaan voi edes ottaa vastaan. Jouduimme jopa miettimään paikkakunnan vaihtoa, joka olisi taas vaikeuttanut omalta osaltaan perheen tilannetta. Perheessämme on erityisnuori ja kaikki vammaispalveluiden järjestämät kuviot olisi pitänyt järjestää uudestaan. Jokaisen koululaisen olisi pitänyt vaihtaa koulua. Ja ystävyyssuhteetkin olisi menneet uusiksi, taas kerran. Lasten olisi pitänyt etsiä taas omat paikkansa uusissa ympyröissä.Olisi ylipäätään pitänyt löytää asunto sellaiselta alueelta missä olisi ollut terve koulu lapsillemme. Miehen työmatkat olisi menneet uusiksi tai jopa työpaikka.

Päätimme siis jäädä tähän nykyiseen asuntoon. Asunto on puolet siitä mitä olimme rakennuttaneet ja tilaa luonnollisesti liian vähän. Tämä kuvio johti lopulta siihen että perheen vanhin lapsi halusi muuttaa omilleen kesken opiskelun. Kuvio sen suhteen oli tuttu että otti mahdollisimman halvan vuokra-asunnon mikä ei lienet ollut kunnoltaan mikään kovin hyvä. Samaan aikaan teki töitä sieltä mistä töitä sai ja sairastui uudestaan. Koko viime syksy meni kuumeillessa ja sairaana kunnes muutti uudempaan asuntoon ja lopetti silloiset työt. Uudemmassa alkoi sitten muut ongelmat, kuten olin jo aiemmin varoitellut että näin usein tapahtuu meille sairastuneille. 

Olin myös aikoinaan suunnitellut että kun meiltä lapset muuttavat omilleen niin autamme hankinnoissa tottakai. Tällä kertaa jouduin ilmoittamaan etten pysty, ei meinannut riittää rahat edes omaan elämiseen, kun omaakin kotia piti edes jollain tapaa sisustaa kodiksi muillekin lapsille. 

Monet sairastuneet etsivät kotia monia kuukausia. Käyvät kymmenissä näytöissä, koenukkumassa ja elävät muiden nurkissa perheineen, siellä missä vointi pysyy hyvänä. Näistä kuvioista taas tulee ihan uudenlaiset ongelmat ajan kanssa. Mikä on kyllä täysin ymmärrettävää. Hyvät ja lämpimät välit esimerkiksi omiin vanhempiin kiristyvät. Jo eläkkeellä olevat vanhemmat saattavat joutua keskelle pikkulapsiarkea, eikä iän puolesta aina jaksaisi sitäkään. Onhan se kerran jo eletty, kylläkin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vaikka lapsenlapset ovatkin rakkaita ja niiden terveys on ykkösasia elämässä niin tottakai välit kiristyvät puolin ja toisin. Sukulaisten nurkissa asuessa oma perhe-elämä kärsii ja parisuhde jota lopulta ei ole lähes ollenkaan.

Ihmissuhteisiin näillä tapahtumilla on melkoiset vaikutukset. Hyvin nopeasti kuoriutuu jyvät akanoista mikä kukakin oli..?

Oikeastaan se alkaa kylläkin  jo siinä allergia/sairasteluvaiheessa. Ensin epäillään että sairastuneissa on vikaa ja vähän enemmänkin korvien välissä. Etsitään syitä muualta. Et osaa kasvattaa, lapset on vaan tahallaan hankalia ja kyllä kuria pitäisi olla enemmän. Pidetään täysin luonnollisena että lapset vaan sairastaa alvariinsa ja sinä et vaan ylipäänsä jaksa. Ollaan sitä mieltä että haukkasit liian ison palan elämässä ja tässä on tulos?  Joudut todistelemaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Jälkeenpäin saat myös kuulla joiltain että kyllä on epäilty, jolloin mielessäsi toteat näinhän sitä arvelinkin. Osa kavereista vaan häviää. Ne on joko niitä jotka käyttävät niin paljon kemikaaleja ettei niitä voi kasvotusten nähdä tai asuvat sisäilmasairaissa asunnoissa ettei kannata edes vierailla puolin tai toisin. Sitten on niitä jotka ilmoittavat että nähdään sitten kun oot parantunut, mutta tiedät jo valmiiksi että tämä oli tässä. Kourallinen on niitä jotka koittavat parhaansa mukaan ymmärtää niin pitkälle kuin mahdollista. Etsivät tietoa itselleen mitä meille ihan oikeasti tapahtui ja aidosti toivovat että tästä suosta vielä noustaan. Käsittämätöntä on ollut myös huomata se miten huolissaan esimerkiksi oma äitini oli kalliin nahkasohvan kohtalosta, mutta ei vielä tänäkään päivänä ole minkäänlaista huolta esittänyt siitä miten meille ihmisille kävi, etenkin lapsille. Toisaalta,  kyllä kertoo lukemistaan artikkeleista miten joku muu sairastui vakavasti, ihan samalla lailla kuin me. Jotenkin siitä tekee vakavampaa se että se sairastunut oli tuntematon. Sillä artikkelilla voi mässäillä ja päivitellä elämän kurjuutta sen sairastuneen puolesta, kuinka vaikka työpaikka pilasi senkin elämän. Olen miettinyt että tuliko tämä meidän tapaus liian lähelle että mielummin kieltää sen mitä meille kävi, kun ei ehkä pysty täysin sitä käsittelemään? Vaikka on nähnyt kaiken mustaa valkoisella ja seurannut sivusta meidän elämää talossamme. Oireillut jopa itsekin meidän talossa.

Luottamus ihmisiin ja erilaisiin asiantuntijoihin on välillä ollut ihan uskomattoman vaikeaa. Sitä haluaisi uskoa että jokainen on rehellinen ja haluaa vain että asiat selviää ja kaikki päättyy parhaalla mahdollisella tavalla.  Tämä bisnes on harvinaisen raakaa touhua ja raha puhuu valitettavasti.

Asiantuntijoita on kyllä joka lähtöön, eri asia sitten miten asiat hoituu. Kyseessä on kuitenkin koko perheen loppuelämä minkä ei pitänyt todellakaan mennä näin.

Se että kuka sun asias hoitaa on yksi tärkeimmistä asioista. Se tunne että susta tuntuu ettet luota edes asianajajaan on yksi pahimmista ja varsinkin se että kiinnostaako sitä ihan oikeasti sun juttus edes?

Asianajajia on joka lähtöön ja moni joutuu vaihtamaan tai soittelemaan monia läpi ennen kuin se oikea löytyy. Se että pahimpinakin aikoina tiedät asiasi olevan oikeissa käsissä ja hoidossa.

Sieltä omasta ruusunpunaisesta maailmastaan on aika karmaisevaa herätä tähän elämän todellisuuteen miten näitä asioita hoidetaan ja millaista peliä nämä homehommat ovat todellisuudessa. Sitä miettii ihan rehellisesti suoraan sanottuna muutamaankin kertaan matkan varrella että oliko tuolla kusta päässä? Vai onko se kusi mun omassa päässä? Vai miksi tämä on niin hankalaa ja hidasta kuin se on.

Ympäristössä on usein henkilöitä kommentoimassa että: Kato kaupan purku vaan!  Tai:

Kyllä minä olisin tiennyt miten noi asiat olisi pitänyt hoitaa.
Asiantuntevaa kommenttia saa kyllä kuunnella, mutta onneksi on taito antaa mennä toisesta korvasta myös samantien ulos.

Yksi asia mitä en ole oikein ymmärtänyt on se kummallinen ympärillä olevien ulkopuolisten kuvitelma että elämä tyhjästä, ilman mitään, nykästään pystyyn tuosta vaan 9 hengelle. Vieläkin joudun muistuttamaan useita ihmisiä että maksamme kulut kahdesta asunnosta, niin kuin moni muukin joutuu tekemään näiden asioiden äärellä ollessa. Ihan kiinteistöveroa myöten (700€/vuosi) maksetaan kiinteistöstä josta olemme muuttaneet pois jo yli 2 vuotta sitten. Kiinteistöstä maksamme myös vakuutuksen. Ja lämmityskulut. Ja lainan korot. Ja sitten taas tästä nykyisestä vuokran, vakuutuksen, vedet ja sähköt. Onhan tämä sentään sähkölämmitteinen asunto joten talvella kulut nousee huomattavasti.

Meillä puuttui alkuun paljon asioita mitä elämiseen tarvittiin ihan vaatteista lähtien. Vieläkin puuttuu tiettyjä juttuja, ehkä niitä ei niin kipeästi tarvita kun ilmankin on pärjätty.

Se että olet elänyt vuosikausia tietynlaista elämisen tasoa, on aikamoinen pudotus esimerkiksi vaatteissa ja varusteissa kun kaikki pitää äkkiä hankkia uudestaan. Yhtäkkiä olet siinä tilanteessa että joudut miettimään ostatko lapselle pikkuhousupaketin marketista koska lapsi todella tarvitsisi ne mutta siihen menisi kymppi ja samaanaikaan pelkäät ettei rahat riitä ruokaan, koska laskut on saatava maksettua ettei luottotiedot mene. Monelta home evakkolaiselta luottotiedot menee jo ensikättelyssä, rahat ei vaan yksinkertaisesti riitä koska kaikki on pistetty kiinni siihen unelmien hometaloon, joka lopulta vei kaiken.

Minulle itselleni on ollut aina tärkeää että lapset on puettu asianmukaisesti säähän kuin säähän ja lapsilla on aina ollut hyvät varusteet ja kauniit puhtaat vaatteet. Ja niin monet varusteet että aina on kuivaa ja lämmintä pistää päälle. Ja niin paljon vaatteita ettei tarvitse miettiä onko puhdasta ja ehjää vaatetta pistää päälle. Sama kengissä.

Äärimmäisen nöyryyttäväksi koin sen että jouduin erityislapsen hoitopaikkaan soittamaan perään pari vuotta sitten ettei lapsella ole vielä takkia, koska meillä ei ollut  rahaa hankkia hänelle takkia. Itku kurkussa toivoin puhelimen päässä aurinkoista hoitoviikonloppua ettei takkia olisi edes tarvinnut.

Vaikka aina olen koittanut lapsilleni sanoa että pitää olla sellainen kuin on, ettei tarvitse välittää mitä muut on mieltä, niin kyllä vaan lapsia kiusattiin vaatteistakin mitä käyttivät ensimmäisen vuoden ajan. Ei vaan ollut varaa ostaa sitä mitä olisin halunnut ostaa. Miehelle totesin koulunvaihdossa että lapsille on ostettava uudet kosketusnäyttöpuhelimet, vaikka ne kaikista halvimmat mahdolliset ettei niitä kiusattaisi koulussa ainakaan. Tälläistä en olisi ehkä ennen edes ajatellut että hankkisin kaiken vain sen takia ettei lapsiamme kiusattaisi. Kun oltiin siinä tilanteessa että lapsille pystyttiin hankkimaan vähän laadukkaampaa vaatetta ja kenkää niin yhdelle lapselle tuli koulussa vanhempi tyttö sanomaan: Tervetuloa nykyaikaan! Sitä ennen oli nälvinyt jo jonkun aikaa kun ihan ykköstä ei ollut päälle varaa ostaa.

Itselläni oli pitkään vain 2 hupparia, 2 housut, muutama toppi. Pesin kirjaimelisesti puhki nämä vaatteet. Ikinä ei ole meillä ollut niin kuluneita ja reikäisiä vaatteita. Eipä minulla vuodessa ole tennaritkaan kuluneet niin miten nyt. Kun vaatteita ja kenkiä ei ole tarpeeksi niin kuluvat yllättävän nopeasti. Eikä miehellä ollut yhtään sen kummoisempi tilanne vaatetuksessa, kunhan lapsilla on sitä mitä tarvitsevat.

Monilla muillakin on sama tilanne ja tilanne saattaa kestää niin pitkään että luottotiedot lopulta menevät. Eihän kukaan sellaista saattanut edes kuvitella siinä elämäntilanteessa mikä oli ollut joitain vuosia aiemmin jolloin elämän suurin hankinta tehtiin, se oma koti.

Emme mekään voineet kuvitella että meidän lapsille jää muistoihin se ettei meillä ollut sitä tai tätä koska kaikki meni talon takia. Ja aina oli jotenkin tiukkaa. Isä oli aina töissä että laskut saadaan maksettua että ylipäätänsä pärjätään.

Elämästä tuleekin yhtäkkiä sellaista että aina vaan on jotenkin pärjättävä ja pahimmassa tapauksessa joissain perheissä päädytään avioeroon, perhe rikkoutuu vaikka todellisuudessa liitto olisi varmasti kestänyt jos tällaista ei olisi koskaan tapahtunut. Jäljelle jää kahden kodin lapset joilla ei ollut osuutta eikä arpaa mihinkään, vaan kaikki johtui ainoastaan siitä että talo sairastutti ja perhe sairastui ja  rikkoontui.Mielestäni nämä ovat vakavia asioita. Ja näitä tuskin kukaan muu mietti sen enempää.
Tai kiinnostaako talon rakentajia tällaiset asiat, tuskin.

Huoli ja suru. Ne alkavat jo sairastuttavassa talossa. Miksi meidän elämä on mennyt tällaiseksi mutta kukaan ei sano sitä oikeaa syytä. Tai joku sanoo sen suoraan mutta mielessäsi vielä kiellät sen suoriltaan ja torjut ehdotuksen että se on sun kotisi mistä kaikki johtuu.
Huoli siitä löytyykö se todellinen syy, halutaanko se löytää?
Paranemmeko me? Paraneeko edes lapset? Miten tässä käy?
Miten kaikki vaikuttaa esimerkiksi perimään? Saako meidän lapset koskaan terveitä lapsia tai lapsenlapsia tulevaisuudessa?
Jääkö talo meidän riesaksi? Joudummeko me myymään sen lopulta vaikka korjattuna? Kuka kantaa vastuun jos talo korjataan ja me myymme sen ja ostajat sairastuvat kuitenkin? Kokonainen perhe taas kerran.

Kyllähän jokainen voi mielessään laskea kuinka paljon mekin olisimme kyseisestä talosta lainaa lyhentäneet jollemme olisi joutuneet laittamaan lainanlyhennystä tauolle, syynä se että jouduin jäämään täysin kotiin loppuvuodesta -14. Pankki oli ymmärtäväinen tuolloin ja antoi lasten terveyssyistä maksuvapaata 2 vuotta. Jouduimme hakemaan toiset moiset koska talosta oli paljastunut aikamoinen pommi.
Mikä olisi ollut talon arvo ilman ongelmia? Mikä on talon nykyinen arvo? Mikä olisi korjatun hometalon arvo?
Yleensä talot myydään voitolla niin kuin mekin teimme edellisen talon kanssa. Tästä olisi vaarana, että velkaa jäisi tyhjästä. Eikä mitään uuden elämän aloitukseen.
Ja ihan vaan sen takia ettei kaikki mennyt ihan putkeen ja koko lystin maksoimme me.

Jotkut puhuu häpeästä. Itse en osaa sinänsä hävetä muuta kuin rakentajien puolesta korkeintaan.
Kun hävettää kertoa että siinä sitten kuitenkin kävi näin.



Nämä on vuosikausia kestäviä juttuja ja kuluttavia.
Todellakin olisimme käyttäneet kaiken tämän kuluneen ajan ja energian ihan muuhun jos mitenkään olisimme arvanneet että näin voisi ikinä käydä.
Ehkä tänä aikana olisimme rakentaneet jo kaksikin taloa ilman avioeroa..? ;)
mutta tulipahan tehtyä tällainen valinta.

Elämässä on paljon muutakin kuin nämä alati matkassa roikkuvat homehommat ja niiden selvittelyt.
Ja on etsittävä ne omat onnen hippusensa mitkä tuottaa mielihyvää jotta voi tuntea taas itsensä lopulta ihan oikeasti onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Alkuvuodesta..

Blogin päivittäminen on vähän jäänyt mutta lupaan taas ryhdistäytyä.

Uudenvuoden vaihtuessa sain viimeisenä perheestä flunssan. Ihan oikean flunssan. Tosin muu perhe selvisi viikossa ja minulla se pitkittyi. Lähinnä koko tammikuun kestävään niistämiseen johon ei taaskaan antibioottia tarvittu.

Lunta riitti ja mäessä oltiin silti mahdollisimman paljon.

Kaunis auringonlaskukin tuli taas kuvattua, tosin parvekkeelta tällä kertaa.

Tämä pieni liehuletti on myös ottanut kaiken ilon irti elämässään. On kivaa olla vallaton kolme vuotias, joka ei tottele mitään!

Helmikuussa lumihommat jatkuivat. Ja aurinkokin alkoi paistaa lämpimämmin.

Sain vihdoin sopivan allergialääkkeen käyttööni. Nenähuuhtelut jatkuvat entisellään mutta toivon tästä apua sen verran edes että huuhteluita voisi vähentää pahimpaan siitepölyaikaan. Sietokyky on lisääntynyt selvästi, mutta ei auta kyllä kemikaaleihin. Ulkona on helpompaa sulakeleillä sillä keväällähän homesairaita vaivaa taas ulkohomeetkin.

Hankin ensimmäistä kertaa tulppaanit ihan sisälle asti. Voi että ne oli kauniita! Ja niitähän sitten kuvattiin..ja kuvattiin.

Mies sitten innostui tästä sietokykyni nousemisesta sen verran että toi naistenpäivänä tuplamäärän tulppaaneja. Se olikin sitten liikaa ja lopulta tulppaanikimppu oli vessassa.

Eli vähän kerrallaan silloin tällöin on sopivasti ja se on uskottava.

Sitten tuli maaliskuu.

Elämäämme on ilmestynyt pieni suloinen hauva vauva.

Esikoiseni ja hänen avopuolisonsa hankkivat koiranpennun reilu viikko sitten.

Tämä pieni täydellinen, utelias ja hyvin rohkeakin pieni tyttönen on tuonut kyllä aivan uutta iloa ja valoa tähän meidän elämään ja täysin muuta ajateltavaa.

Ensimmäisiä ulkoiluja kevät auringossa.

Lapset ovat haltioissaan. Ja näyttää siltä ettei allergiaoireita heille edes tule. Pennut kyllä allergisoi hyvin herkästi kunnes karva on vaihtunut. Tapaamiset kestävät yleensä n. tunnin. En tiedä ehtivätkö siinä ajassa edes oireilla.

Itse kyllä huomaan saavani tuttuja oireita. Silmiä kutisee ja kuumottaa. Välillä kasvojakin ja tuttu allerginen olo pukkaa päälle, kun olen kovasti pelmuttanut pennun kanssa. En vaan jotenkin pysty pitämään näppejäni erossa tästä ihanuudesta ja oireet ovat ihan siedettäviä. Toivon kovasti että siedättyisin pennulle pikkuhiljaa. Eläimiinhän voi siedättyä, toisin kuin kosteusvaurio tai muille sisäilman ongelmille. Tämä on vaan rotuna hyvin lämminihoinen ja lyhytkarvainen että kuulemma allergisoi hyvin herkästi. pesut on hyvä apukeino siihen.

Lumet sulavat nyt kovaa vauhtia. Ulkona haisee hyvin vahvasti välillä homeet ja leppäkin on aloittanut kukkimisen. Mielenkiinnolla odotan millainen kevät on tulossa?

Pihahommia on tehty jo lauantaina. Muutamassa tunnissa hommat oli jo hyvällä mallilla.

Mielessä on ideoita istutuksiin ja muuhun, en malttaisi millään odottaa että pääsen istuttelemaan ja laittamaan tämän kodin pihaa. Onhan meidän elämä nyt täällä.

Kaikin puolin elämä tuntuu hyvinkin hyvältä, vaikka rajoitteita on kemikaalien tai menojen suhteen verrattuna ns. normaaleihin ihmisiin. Vaikka tämä asuntokin on liian pieni ja ahtaus välillä ärsyttää paljonkin. Vaikka joskus poskionteloni oikein villiintyy altisteista, milloin mistäkin.

 Silti yhtenä päivänä kuitenkin mieleeni tuli mennyt aika talossa jolloin lapset olivat aina jossain infektiossa. Ruokaoireilua oli paljon, allergiaa ja astmaakin neljällä. Ja siihen päälle kaikki muut vaivat. Se huoli kalpeista lapsista mustilla silmänalusilla oli jotain aivan kamalaa.

Ja se tiedottomuus mikä heitä vaivasi.

Tänään katson lapsiani jotka pysyvät harvinaisen terveinä, ovat terveen värisiä ja  ilman suuria lääkemääriä/astmalääkkeitä tai ruoka-aine rajoituksia. He todella ovat terveen ja hyvinvoivan näköisiä. Sellaisia kuin lasten kuuluu olla.

Kuinka kiitollinen olekaan tästä.

Vuosi 2016

Vuosi 2016 alkaa olla paketissa. Viisi vuotta hälläväliä talon omistajina. Talo joka olisi pitänyt jättää hankkimatta ikinä. No ajassa ei voi palata taaksepäin, senhän jokainen meistä tietää.

On vaan elettävä näiden asioiden kanssa että vielä tulee aika jolloin taloa ei ole enää pallona jalassa?

Tammikuussa:

Tämän vuoden tammikuu ei tosiaan alkanut missään hohdokkaissa merkeissä.

Helmikuussa:

Odoteltiin että saadaan uusi asunto. Edellinen evakkoasunto osoittautui myös kosteusvaurioituneeksi.

Yritin pelastaa vaatteita. Pesin niitä kuin heikkopäinen, saunotin ja tuuletin. 

Arvatkaa vaan onnistuiko?

Kaikki tekstiilit, patjat, peitot ja tyynyt meni vaihtoon.

Kädet ristissä toivottiin että tästä saataisiin koti.

Toinen pikkupojista voi tosi huonosti edellisen kämpän jäljiltä.

Maaliskuussa:

Alkoi näyttää vähän valoisammalta. Pojan vointi rupesi kohenemaan ihan silmissä. 

Elämä ei ollut kuitenkaan mitenkään kovin normaalia vielä. Tai onko se ylipäänsä vieläkään? Koskaan?

Huhtikuussa:

Koti-ikävä oli kovimmillaan kuin koskaan ennen. 

Kaipuu omalle tontille enemmän kuin koskaan ennen tämän katastrofin aikana/ jälkeen. Luin paljon homekorjauksista, homesiivouksista. mies soitti homesiivousfirmaan. Itse kävin keskustelua korjaukseen ryhtyneen kanssa. Halusimme uskoa ja toivoa niin kovasti, että jos kuitenkin? Jos vielä sittenkin?

Se paikka oli meille se missä me olisimme halunneet asua niin kovasti, kasvattaa lapset. Elää sitä meidän unelmaa. Meille tarjottiin sovintosopimusta, mutta sisällön luettuani olisi mieli tehnyt oksentaa. Kieroa touhua koko sisältö. Uskomatonta shaibelia totesin. Kunnon ripulipaskaa.

Sovittuja tutkimuksiakaan ei oltu vieläkään suoritettu loppuun. Mieheni oli kyllä kokoajan hoputtanut, että ehdittäisiin ennen kesälomia.

Toukokuussa:

Päätin ottaa hiukan edes etäisyyttä taloon liittyviin asioihin sekä joihinkin hankaliin ihmissuhteisiin mitä kyllä riittää kun riesakseen saa tämän sairauden, niihin vähättelijöihin ja kummastelijoihin.

 Ihan kuin tässä tilanteessa oltaisiin ihan huvikseen,

 antaisin toisen munuaisenkin vaikka jos parantuisimme tästä ihan oikeasti.

 Päätin nauttia elämästä tässä ja nyt. Kaikesta mihin kykenin ja pystyin. Säät oli todella lämpimät ja ihanan aurinkoiset. Kieltämättä lisäsivät sopivasti parempaa mieltä ja energiaa ja ajatuksia ihan muihin asioihin. Ja mikä parasta, pikkupojan vointi koheni silmissä. Asunto oli vihdoinkin sopiva!

Kesäkuussa:

Olin omassa elementissäni. Puutarhaa laittamassa ja lapset leikkivät harva se päivä vesisotaa ja nauttivat elämästä. Juhannukseen asti oli ihana lomafiilis.

Heinäkuussa:

Talon tyhjennys eteni kaatopaikkakuormaan. Hirveä hoputus että talo pitää tyhjentää, jotta saadaan purettua vielä lisää. Jotta saatiin paljastumaan loputkin vauriot. Meidän puolesta päätettiin että säästetään vielä  kaikki kaapit ja kokonainen keittiö..  Tutkijat antoivat tarkat ohjeet säilytykseen. mutta mites sitten kävivään...?

"Tää sairas painajainen senkun jatkuu. Näin DT hoitaa sotkunsa "asianmukaisesti"..
Ovat yhteistuumin päättäneet että kiintokalusteet säilytetään hometalostamme.
Ovat kaikessa viisaudessaan päättäneet ne säilöä ulos näillä keleillä (kosteus parhaimmillaan 100%) kylmään konttiin ajaksi X. Ja sitten homesairaiden ja kemikaalivammaisten korjattuun taloon.
Kontti saapui tänään ja iskettiin 20cm syvyyteen. Hyvä ettei istutusaltaat ja betonipylväs lähtenyt matkaan siinä rytäkässä.
Kontti on arviolta noin nelkytä vuotta vanha, umpihomeessa ja haisee liuottimille. Tarra"palavat nesteet".. Että sillä lailla. No .. Paskaaks tässä? :v
Paska leffa..? Ja vaikka mitä muuta. Kultsi tuli kotiin ja tästä hirnumisesta ei meinaa tulla loppua. On tää yks painajainen..."

Meitä pidettiin jo ihan pilkkana?

En tiennyt itkeä vaiko nauraa enää..

Naapurikin kävi ihmettelemässä moista säilytyskonttia.

Kallis maalämpöpumppukin oli siirretty talon taakse räystään alle ja heitetty joku pressu vaan päälle.

Ei mitään väliä muiden omaisuudesta, siellä se seisoi vesisateessa.

Elokuussa:

Oli jo ihan pakko tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Meidän lapset olivat kärsineet ihan tarpeeksi talossa asuessa, muutoissa, toipumisessa parempaan. Koko elämä oli ollut ihan yhtä kaaosta jo muutaman vuoden ajan. päätettiin että lapset siirretään ainakin kylän parhaimpaan kouluun, ihan terveyssyistäkin jo. Sitä paitsi jos taloa oltaisiin lähdetty korjaamaan, sikäli mikäli ikinä oltaisiin päästy niin järkevään päätökseen miten se oltaisiin toteutettu, niin tämän kemikaalivamman vuoksi emme olisi pystyneet muuttamaan siihen pitkiin aikoihin. Päätimme jäädä tähän asuntoon joka oikeasti oli asuinkelpoinen meille. 

Kovin lupaavalta ei vaikuttanut yhteistyö kuitenkaan talon suhteen. Sovittuja tutkimuksia ei oltu suoritettu loppuun edelleenkään. Venytettiin ja viivytettiin. Tuntui että meidät yritettiin uuvuttaa loppuun sillä? Saada allekirjoittamaan kaikenlaisia sopimuksia..

Syyskuussa:

Meille ilmoitettiin että hommia on tehty talolla. Siellä oli kuulemma siivottukin ja oli niin siistiä ja somaa että pintoja oltiin jo melkein lyömässä kiinni..ei me tällaista oltu kyllä sovittu. Oltiin annettu avaimet vain purkutöitä ja tutkimuksia varten.

 Kohteessa olisi pitänyt tehdä ainakin kaksi homesiivousta, mutta mieheni soitti siivouksen suorittaneeseen firmaan ja sieltä kerrottiin että oli tehty rakennussiivous. Että sillä lailla. Paikka on niin pölyinen että siellä lähtee ääni, minä en uskalla edes mennä sisälle. Takan päältä nähtiin kuinka perusteellinen "siivous" oli ollut. Takasta oli jopa pala irronnut jossain ihmeen rytäkässä. Ja naapurit tiesivät kertoa miten nämä siivojat ravasivat alvariinsa tupakalla. Siis tämäKÄÄN ei mennyt niinkuin olisi pitänyt mennä. Sinnekö meidän olisi pitänyt perheemme viedä vielä rysäyttämään terveys uudestaan..? Äärimmäisen pölyherkät lapset, joilla tulee olemaan aina riski sairastua astmaan pysyvästi.

Tämä koko vuosien kestävä painajainen on tehnyt sen että varsin hyvin tiedän ettei kehenkään kannata luottaa, ainakaan rakennusalalla. Ketään ei kiinnosta oikeasti mikä on lopputulos. mennään aina vaan oma perse edellä. Mitä väliä, koska ei ole oma kyseessä.

Mitä väliä, vaikka mukana olisi lapsia, niitä joilla on koko elämä vielä edessä.

On hyvin vaikeaa uskoa, että yksikään tämän asian äärellä ollut  henkilö toimisi näin jos oma perhe olisi se sairastunut perhe?

Lokakuussa:

Vaihdoimme asianajotoimistoa. Haluan vielä uskoa ja luottaa edes kerran että päästään tämän asian kanssa johonkin järkevään päätökseen?

Loppu syksyn myötä myös ekaluokkalaisen oireilu koulussa alkoi. Taas pikkuhiljaa edeten, tutut herkityneet hajuaistit, makuaistit. Nenän kutinat. Maanantait pahimpia, molemmilla tytöillä. Liekkö viikonlopun ilmanvaihto pois vielä päältäkin koulussa? muiden hajut, tuoksut ym. pölinät.

Odoteltiin vaan talvea.

Marraskuussa: 

Saimme hetkellisen helpotuksen pakkasista ja lumesta. Ja aloimme valmistautua Jouluun. Se oli itselleni sellainen päätepysäkki tälle vuodelle. Se olisi erilainen kuin viime Joulu. Hankin hyvissä ajoin joulujuttuja jotta ne saataisiin mcs:n takia esille ilman sen suurempia ärsytyksiä.

Joulukuussa:

Lapset kävivät lääkärin kontrollissa. Pikkupojat sai "terveen paperit" ei huomautettavaa. Isommalla tytöistä parempi tilanne ja pienemmällä ihan poikkeava tilanne verrattuna muihin. Arvasin ja tiesin.

Surettaa lapsen tilanne ja todella paljon.

Nämä asiat eivät jätä meitä ikinä rauhaan.  Miten minun tyttöni käy?

Joulukuusi koristeltiin loppuun aaton aattona.

Odotettu jouluaattokin tuli. Joka ei mennyt sitten ihan putkeen tässä perheessä. Sukulaiset (2henkeä) oli vähän enemmänkin epäsopivia sen n. kahden tunnin vierailun perusteella. Lopputulos oli lähes katastrofaalinen. Yhtäkään kuvaa ei edes otettu koko aattona. Ihanan normaalisti alkanut aatto oli täysin pilalla.

Taitaa olla meidän seuraavat joulut täysin perheen kesken vietettyjä tästä eteenpäin.

Mutta kun me kuviteltiin että me ollaan toivuttu ja sietokyky kasvanut kemikaaleihin ja ehkä niihin homeisiinkin. Näköjään sitten ei. Suuri pettymys.

Joulu on ollut meille tärkeä juhla, mutta viimeisimmät joulut on kyllä menneet ihan keturalleen. Jotenkin sitä aina jaksaa toivoa että "Jos tämä joulu olisi nyt kuitenkin, niinkuin joskus ennenkin?".

Onneksi vuosi saadaan kohta päätökseen.

Kohta alkaa taas uusi vuosi. Tuntuu ettei oikein uskalla edes odottaa mitään ensivuodelta. Aiempina vuosina on aina ollut jotenkin niin toiveikas seuraavan vuoden suhteen. On ollut myös suunnitelmia, unelmia ja haaveita mitä on toteutettu.

No ...toivotaan sitä terveyttä ainakin lisää, niinkuin aina ennenkin..

Vähemmän ajatuksia homeiden, kemikaalien ja etenkin rakenteiden ja alapohjien suhteen.

Kumpa niille ei tarvitsi tuhlata enää yhtäkään ajatusta.

Eniten toivon kuitenkin että ensi vuonna en omistaisi enää palaakaan koko hälläväliä talostamme.

Että se koko painajaismainen talo olisi vain yhtenä kauheana muistona muiden joukossa.

Ja KIITOS ystäväni

 että olette olleet taas tämänkin vuoden mukana ja tukena elämässämme, iloissa ja suruissa.