Suuria päätöksiä...?

Olemme päässeet sen verran taloa koskevissa asioissa eteenpäin että järjestettiin palaveri.

Täällä meillä tässä evakkoasunnossa. Päädyimme pitämään sen täällä koska minun on helpompi sietää ulkopuolisia ihmisiä täällä kuin huonossa sisäilmassa niinkuin viime palaverissa. Sen jälkeiseen toipumiseen meni kuitenkin jonkunaikaa ennenkuin olo tasottui.

Jonkinlaista toipumista on pieni askel tapahtunut kai 

sillä palaveri meni ihan hyvin eikä huono olo tullut tai pää mennyt siltäseisomalta pyörryksiin.

Näyttäisi siltä että talon korjaukseen oltaisiin päätymässä? Minulta kysyttiin ihan suoraan että löytyykö minulta tietynlainen tahtotila tähän? Mielestäni kysymys oli hyvä.

On aikaa kulunut. Kaikista hulluimmasta ja pahimmasta on ehkä päästy yli? Oireilu kesästä on rauhoittunut talosta lähdön jälkeen. Kehomme kestävät jopikkuisen  paremmin, vaikka pitkä matka on vielä edessä toipumisessa. Eikä kukaan pysty sanomaan millaisia meistä tulee? Viha meidät sairastuttaneeseen taloon on tietyllä tavalla laantunut ja sitä pystyy katsomaan jo vähän toisenlaiselta kantilta.  Voisko siitä saada vielä jotain meille?

Eli..onko onni päätöksestä kii?

Olen tehnyt elämässäni kaksi suurempaa päätöstä.

Ensimmäinen oli kun päätin lapseni elämästä raskausviikolla 22.

Hänellä oli erittäin vakava synnynnäinen rakenteellinen poikkeavuus ja mahdollisuudet selvitä 50/50.

Minä olin se joka asian viime kädessä päätin annanko hänen syntyä?

Sen piti olla vain yksi leikkaus, mutta kaikenkaikkiaan niitä kertyi neljä.

Ja loppu diagnoosi olikin keskivaikea kehitysvammaisuus ja olinkin lopulta  lapseni omaishoitaja.  

Toinen oli kun olimme päätymässä avioeroon 2009. Lopulta päätimme kuitenkin että homma pistetään toimimaan ja avioeropaperit vedettiin pois.

Se vasta vaati tahtoa, halua onnistua, ihan oikeasti.

Tällöin myös päätimme että vanha kotimme myydään ja rakennutamme uuden, tilavan ihanan kodin. Toimivan kodin perheellemme.

Odotukset olivat todella suuret. Ajatus siihen että menneiden vaikeiden aikojen jälkeen elämä olisi kaikinpuolin ns. täydellistä. Eleltäisiin ja olla möllöteltäisiin. kasvateltais lapsiamme siellä.

No totuus alkoi paljastua kuitenkin jo ensi metreillä.

Kolmas kerta toden sanoo?  Vai sanooko?

Tahtoessani ja halutessani pystyn kyllä itseni psyykkaamaan.

Kupissa painaa sekin että lapset oireilee nyt psyykkisesti tästä kaikesta. Se ei ole yhtään hyvä juttu, ei kenellekään. Siihen meni se maaginen puoli vuotta kun sanotaan että suuresta muutoksesta lapsi alkaa oireilemaan.

Koti-ikävä on pahimmillaan tällä hetkellä. Kavereita on kovaakin kovempi ikävä.

Myös teinit on ilmaisseet omia mielipiteitään tästä pakollisesta muuttoputkesta, tästä ahtaasta asunnosta. Ja siitä ettei " ole enää mitään". 

Jokaiseen talo jätti jälkensä henkisesti vaikka toipumista on tapahtunut.

On tultava puolitiehen vastaan, kuin heittäytyä hankalaksi ja pysyä siinä päätöksessä että ei enää ikinä sille mäelle. Minulle on tästä omia mielipiteitä sanottu. Siis paluusta tähän taloon vaikka se korjattaisiinkin. Osa ei  ole olleet kannustavia millään tasolla. Kyllä ymmärrän täysin miksi.

Siihen kuntoon mihin talo meidät vei. Ja harvoin nämä homerempat onnistuvat niin että sairastunut perhe niissä taloissa voisi edes asua.

Tervetuloa meidän saappaisiin. Ei ole vain yksi homeinen talo.

Vaan aika iso kokonaisuus mitä se koskettaa. Olisi helppoa jos olisi vain me tai tavallinen 1-2 lapsen perhe. Toisaalta tästä pääsemme taas siihen kysymykseen olenko valmis rysäyttämään taas kerran perheeni terveyden?

Etsiessäni tietoa onnistuneista homekorjauksista sitä ei kyllä paljon löytynyt.

Ennemmin näitä epäonnistuneita.

Onnistuneissa korjauksissa korostettiin laajuutta ja että työt todella tehdään hyvin.

Ja äärettömän huolellisesti. Materiaalia vaihdetaan kunnolla. Mielellään runkopuille asti, talo riisutaan täysin. Homesiivous toteutetaan huolellisesti ja asiantunteva firma sen hoitaa. Yksi siivous ei riitä vaan vaaditaan useampi. Sitä ei tee mikään paikallinen "Pirjo" äkkiä mikrokuituliinalla sutaisten. Meidän talossa homerimahtoa löytyi kuitenkin vähän sieltä täältä, muovien pinnoilta ja puista että oli kunnolla jo levittäytymässä..??

Palaverissa meidän taloa valvonut vaiko "valvonut" raksamestari rupesi puhumaan meille että ainahan puissa on pilkkua..ja pälä pää..

Tähän olen törmännyt ennenkin. Kuvitellaan että pelkäämme hysteerisesti hometta kuin hometta. Kyse ei olekaan pelottavista pikkupilkuista. Elämähän olisi pelkkää pelkoa, etenkin ulkona!  :D

Meitä naurattaa nämä tällaiset höpötykset, enkä edes kuuntele tälläisiä juttuja kuin sen verran mitä toisella korvalla siinä tulee kuultua. Kyse ei ole homepilkkupelosta, vaan ihan valitettavan oikeasta homesairaudesta ja siitä puhjenneesta monikemikaaliherkkyydestä joka voimistuu homealtistuksessa. ja tekee elämästä todella vaikeaa tällaisessahomeisessa  kemikaalien maailmassa. Ihminen tarvitsee tietyllä tapaa homeita, mutta näissä määrissä ja lajikkeissa niitä ei saa asunnossa esiintyä.

Nämä ovat sellaisia sairauksia, että useimmiten niihin uskotaan vasta kun se koskettaa omaa perhettä tai läheistä ihmistä. Tämän ei tarvitsisi koskettaa ketään, sen verran raakaa touhua tämä on, se vie _kaiken_ ja vähän vielä enemmänkin.

Joskus mietin että olisimpa saanut jonkun muun sairauden, jos jotain piti kerran saada?

Tästä linkki erittäin hyvään videoon jossa asiaan perehtynyt lääkäri kertoo selkokielellä sairaudesta.

Eli on oltava halu ja usko että tässä onnistutaan.

Olisi luotettava että se tehdään oikein ja huolellisesti.

Ei hätiköiden ja äkkiä, että tämä case olisi pois päivänjärjestyksestä.

Että ongelmakohdat on nyt varmasti löydetty.

Että elämä jatkuisi taas kaiken tämänkin jälkeen.

Kukaan ei voi antaa 100% varmuutta että talosta saadaan meille käyttökelpoinen. Ja ymmärrämme sen täysin.

Siltikään ei voida mielestämme ajatella ettei sen takia korjaukseen ym. panostettaisi.
Vahinko on jo käynyt, liian suuri vahinko.

Kuitenkin tämä on meidän koko elämä. Yksi projekti talotehtaalle joka meni ihan oikeasti pieleen, todella pieleen. Kustannuksiltaan kaikenkaikkiaan hiiren pieru valtameressä firmalle joka loi jo itsestään brändin.

Vielä on aikaa kiillottaa kilpensä tämän ikuisuus projektin suhteen. Ja olla tämänkin yhden perheen mielestä luottamuksen arvoinen.

On vielä yksi seikka joka on selvitettävä. Mitä pankkimme sanoo?

Takaako talo itse itsensä vielä homekorjattunakin?

Vai olemmeko vielä enemmän korvia myöten suoraan sanottuna kusessa talomme takia?

Mitään emme ole allekirjoittaneet.